Huono elämä

Alakerran Tarmo Y. tuli käymään. Yhtäkkiä arvaamatta ovikello soi. Paha siinä on olla avaamatta, vaikka ovisilmästä näin, että insinööri itse siellä rimputtaa. Välimme ovat hieman kimurantit, kuten olen tällä foorumilla moneen kertaan kuvaillut. Aina ajaudumme vänkäämiseen, aina härnäämme toisiamme. Eroja asenteissa on. Toinen tykkää ydinvoimasta, toinen runoudesta. Arvatkaas, kumpi on kumpi.

Huonosti ovat Tarmon asiat - ainakin jos luotamme Tarmon omiin sanoihin, ja miksemme luottaisi. Neljä eri mittaria näyttää hänelle ikäviä lukemia: verenpaine, ikä, puntari ja kolesteroli. Ei saisi syödä makkaraa eikä pihviä, ei sokeria, ei suolaa, ei saisi juoda viinaa. Seksiäkään ei enää saa - tosin se ei ollut lääkärin kieltolistalla, niin kuin ne muut.

Minä ilkikurisesti ehdotin vielä viidettä ikävää mittaria: lämpömittaria. Se on kiusannut viime päivät minuakin. Kahtakymmentä hipova pakkanen on ylipääsemätön este ulos lähtemiselle. Kaupassa oli pakko käydä, onneksi sellainen on nurkan takana. Ei voi kuin ihmetellä, miten minusta on tällainen vilukissa tullut. Villasukat jalassa ja filtti sylissä pitää minun lehteni lukeman.

Arktinen yö ulkona oli kuin Haanpään Noitaympyrässä, kun eilen myöhään palasin kävellen kotiin. Pakko oli kävellä, sillä taksia ei saanut eikä raitiovaunu enää kulkenut. Pakkaslumi kirskui askelten alla. Arktisen hysterian viimeisteli etäältä kuuluva ääni. Ulvovatko siellä Hesperianpuiston susilaumat kuutamossa?

Tarmo kehui, että oli aika monena päivänä noudattanut tiukasti lääkärin ruoka- ja juomaohjeita. Hän sai sen kuulostamaan tuskalta. Minä lisäsin tuskaa kysymällä, ottaisiko hän vihreää teetä, jos keittäisin. Ilme kertoi vastauksen. Jos katse voisi oikeasti pistää, niin laastaria olisi tarvittu. - Kahvia sentään. Ja yksi vohveli.

Lyötyä ei pitäisi lyödä. En viitsinyt kysyä, kuinka suunnitteilla ollut runojen lukeminen sujuu. En myöskään rehvastellut loppua lähenevällä tipattomalla tammikuullani. Harmillisesti helmikuun alussa on eräs merkkipäivä, jolloin kohotellaan kuohujuomaa ja istutaan iltaa. Ilman sitä voisin jatkaa saman tien helmikuunkin. Vai voidaanko jättää huomiotta yhden illan katko?

Lähtiessä toivottelin onnistumista mittarilukemien vastaisessa kamppailussa. Tarmo ilmoitti olevansa toiveikas erityisesti yhden mittarin lukemien paranemisesta. Lämpömittarin.

Vierasta vaikutusta

Juhlajulkaisun toimitusryhmän kokouksessa tähdennettiin, että teksteissä pitäisi välttää akateemisia maneereita. Ei mutkikkaita rakenteita, ei lähdeviitteitä, ei ammattiterminologiaa  - julkaisun kohderyhmä kyllästyy nopeasti lukemaan sellaista.

Heti aloin katsoa omaa tekstiäni sillä silmällä. Heti toisella sivulla on ´hermeneuttinen´ ja ´konteksti´. Pitäisiköhän ne poistaa? Miten korvaisin? ´Renessanssi´ saa kyllä jäädä, sitä en missään nimessä poista.

Matti Kassilan Kaasua, komisario Palmu antaa oivallisen opetuksen sivistyssanojen vaikeudesta. Veljentytär kertoo poliiseille, että murhattu setä oli innokas filatelisti. Ahaa, siis lahkolaisia, tietää heti etsivä Kokki (Leo Jokela).

Vierasperäiset sanat voivat olla vaarallisia. Luokkatoverini Jouko P. tarkoitti kirjoittaa aineeseensa sanan organismi, mutta jostain syystä - ehkä vahingossa, ehkä tiedon puutteessa - sanasta jäi -ni- pois. Opettaja hekotteli virhettä isoon ääneen, ja Jouko raukka sai kestää kauan virnuilua ajatustensa suuntautumisesta.

Ylittämätön mestarinäyte sivistyssanojen hallinnasta löytyy niinkin kaukaa kuin vuodelta 1532. Ranskalainen lääkäri François Rabelais kirjoitti hilpeät veijariromaanit Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ja Pantagruel, Dipsodien kuningas. Ne ovat pistämättömiä satiireita aikansa teologiaa, filosofiaa ja yleistä tekopyhyyttä vastaan. (Näyte Pantagruelin 6. luvusta, suom. Erkki Salo)

Lääkäreillä on tunnetusti vaikeaselkoinen ammattikielensä, ja latina sujuu, kuten Rabelais näyttää. Minun latinani on kovin puutteellista. Silti kokouksessa mieleeni nousi välittömästi ilkimyksellinen ideaa Rabelais´n malliin. Näin minä osuuteni kirjoitan. Onnistuisinkohan?

Salattua tietoa

Oli puhetta juoruista. Ne ovat kiinnostavia, aivan samoin kuin salaliittoteoriat. Minä olen aivan täpinöissäni sellaisista, totta kai. Jos en aina usko niin ainakin toivon salaa mielessäni niiden olevan totta. Tulisi jännitystä elämään. Ajatelkaa nyt vaikkapa WTC-tornia, kuussa käyntiä, Kennedyn murhaa tai Dianan kuolemaa. Mitä loistavia salaliittokertomuksia olemmekaan niistä kuulleet.

Puhe lähti liikkeelle, kun konttorin tupakkahuoneessa henkilö X kertoi juorun eräästä kaikkien läsnäolijoiden tuntemasta konttorin ylhäisestä esihenkilöstä Z (huomaatte, että juoruiluun liittyviä stereotypioita välttääkseni käytän tässä sukupuolineutraalia epiteettiä henkilö  näistä kahdesta, jotka eivät ole samaa henkilöpuolta.)

Juoru oli mehevä. Me kaikki hykertelimme kovasti sen kuulemisesta. Mutta oliko se totta? Esihenkilö Z ja joku toinen henkilö yhdessä intiimisti? Kuka oli se toinen? Juoruhenkilö ei suostunut kertomaan. Hymyili vaan metkasti.

Ihmettelimme, mistä juoruhenkilö X oli saanut tietonsa. Sitäkään hän ei paljastanut. Hymyili vain uudestaan metkasti ja pisti sormen pystyyn suunsa eteen.

Kun juoruhenkilö X poistui, me muut jäimme ihmettelemään keskenämme asiaa. Päädyimme  lopputulokseen, että kukaan ei voi tietää sellaisen juorun tapahtumaa, ellei itse ole ollut tapahtumapaikalla. Siitä meille syntyi looginen ahaa-elämys. Juoruhenkilö X on itse se toinen osapuoli siinä juorussa, jonka kertoi esihenkilö Z:sta.

Siitä syntyi uusi juoru eli jatko-osa alkuperäiselle juorulle. Se lähtee varmasti liikkeelle, kunhan ehtii.

(Kuva: August Malmström  Skvallerbyttan)

Vuodesta toiseen

Jos joskus innostun kirjoittamaan muistelmat, niin ainakin lähdeaineisto on kunnossa ja helposti saatavilla. Ainoastaan ikävuodet alle 18 puuttuvat.

Minulla on tallessa kalenterit vuodesta 1969 alkaen, ja niissä on huolellisesti kirjoitetut merkinnät päiväohjelmistani jokaiselta päivältä. On töiden aikataulut, tekeillä olevat projektit, kokoukset, käynnit, tapaamiset. On luetut kirjat, nähdyt elokuvat ja teatterit, konsertit, näyttelyt, kapakkakäynnit ja seuralaiset. On matkat, tavatut ihmiset, hotellit ja nähtävyydet. Olen merkinnyt muistiin kaiken minkä muistiin voi merkitä. Vanhat kalenterit sijaitsevat hyvässä järjestyksessä omassa laatikossaan kellarikomerossa.

Sellainen haitta tiivismuotoisesta merkinnästä kuitenkin on, että kaikkea ei saa palautetuksi mieleen, vaikka muistikirjaan on merkintä tehty. On ihan pimeitäkin kohtia. Kuka hemmetti oli se tyttöpuolinen etunimeltä mainittu henkilö, jonka tapasin koko talven 1976 joka keskiviikkoilta Urkin pubissa? Kalenterista näen, että istuin iltapäivän Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuustieteen laitoksella Kai Laitisen ja Vesa Karosen luennoilla, ja niiden jälkeen menin Urkkiin. Luulisi sellaisesta jäävän muistiin jotakin, mutta ei. - Ja tällaisia pimeitä merkintöjä on muutamia muitakin. Ihmettelen suuresti.

Tuli taas aika vaihtaa kalenteria. Mikähän siinä on, että tuntuu kuin joka vuosi kalenteri loppuu nopeammin kuin aikaisempina vuosina. Pitäisiköhän tarkistaa, etteivät kalenterin tekijät fuskaa päivien lukumäärässä? Niinhän bisneksessä on tapana tehdä. Joulun konvehtirasiassakin on vähemmän konvehteja, vaikka aski on yhtä suuri kuin ennenkin ja hinta suurempi.

Akava ystävällisesti lähettää minulle uuden kalenterin joka vuosi, varmaankin siksi, että kuulun seniorijärjestöön. Epäkunnioittavasti revin heti kalenterista pois kymmeniä sivuja - en niitä sivuja joihin itse merkitsen tapahtumia, vaan niitä, joissa on lueteltu loputon määrä järjestön toimintaan liittyviä alajärjestöjä, henkilöitä ja kontaktitietoja. Näin saan kalenterin ohuemmaksi.

Iso urakka on siirtää uuteen kalenteriin kaikki tuttavien syntymäpäivät ja muut merkkitapahtumat. Lisäksi kirjoitan muistikirjaan kaikki mahdolliset käyttäjätunnukset, salasanat ja koodit.

Puolityhjältä kalenteri nykyisin näyttää, pienempikin riittäisi. Ennen ei juuri jäänyt tyhjiä rivejä, kun ne täyttyivät työaikatauluilla. Eläkkeellä olon hillitty joutilaisuus konkretisoituu kalenteria silmäilemällä.

Säikähdys ja odotus

Iltapäivän kauneusunilleni tuli äkkiloppu, kun taulu seinältä putosi. Säikähdys oli ankara.

Ei siinä onneksi vahinkoa käynyt, ellei keskeytynyttä kaunistumista lasketa. Voin tehdä uuden yrityksen huomenna. Taulukaan ei rikkoontunut, sillä se on juliste kevyehkön kehyksettömän muovilasin alla, pohjana nipsuilla kiinnitetty kuitulevy. Koukku irtosi seinästä - sellainen kolmipiikkinen vasaralla tapettiin naulattu. Kunhan löydän vasaran, lyön saman koukun kiinni uudestaan entisen kohdan viereen.

Pudonneen taulun kuva on kaikille tuttu Gallen-Kallelan Bil-Bol  (1907), se jota myös sanotaan modernin aikakauden Kyllikin ryöstöksi. Se on opiskeluajoilta peräisin oleva isokokoinen juliste. 70-luvulla kaikilla opiskelijoilla oli kämppänsä seinillä julisteita. Minä olen säilyttänyt niitä kolme, ja ne kaikki ovat makuuhuoneen seinällä. Muut kaksi ovat Henri de Toulose-Lautrecin Divan Japonais   ja Pierre-Auguste Renoirin Dance at Bougival .

Siis kuvien osalta mahdollisimman autenttisen makuinen opiskelijakämpän huone. Eräs tuttava kommentoi kerran huoneeseen kurkistettuaan, että kuvat on näköjään valittu ohjaamaan unia. No ei minusta - klassista julistetaidetta sieltä sovinnaisemmasta päästä. Juuri näitä samoja oli kaikilla, sellainen oli aikakauden standardi.

Kaukana standardista sen sijaan on runous, jota luin unille ryhtyessäni. Minulla on hyllyssäni kahdeksan kokoelmaa Gunnar Björlingin (1887 - 1960) runoteoksia. Voisin luonnehtia runoja hieman vaikeiksi. Olen ennenkin yrittänyt ja etsinyt tueksi tietoja tästä Kaivopuiston oudosta runoilijasta.

Tietoa on kyllä löytynyt, mm. prof. Kai Laitinen on sekä kirjoittanut että luennoinut aiheesta. Laitinen avaa jotakin, mutta ei niin paljon että olisin päässyt tarpeeksi kiinni aiheeseen. Laitinen valittaa enemmänkin runoilijan vaikeaa käsialaa, ei niinkään moniselitteisiä teoksia.

Tämän päivän (6.1.19) HS kertoi tärkeän uutisen. Björlingistä on ilmestynyt elämäkerta (Fredrik Hertzberg: Mitt språk är ej i orden). Kulttuurisivujen laajan esittelyn kirjoittaja on Pekka Tarkka.

Jospa tämä kirja lopultakin opastaisi minut paremmin tämän jännittävän mestarin (jota esim. myöhemmät mestarit Bo Carpelan ja Christer Kihlman nimittivät Kaivopuiston profeetaksi) ajattelun pariin. Vaikean käsialan kyllä myönnän, sillä kaikissa näissä minun hyllyni kirjoissa on runoilijan omakätinen omistuskirjoitus (ei toki minulle vaan kirjojen alkuperäiselle omistajalle).

On kuulkaas erinomainen tapa aloittaa iltapäivän kauneusunet lukemalla viisas ja mietteitä herättävä runo.

Liioittelua?

Joskus herää epäily, että tämä taitaa olla liioittelua. Vähempikin riittäisi.

Trendien mukaan minä en kuitenkaan toimi. Ihan omasta vapaasta tahdostani minä liioittelen. HS kirjoitti, että Lontoossa (ja ilmeisesti koko maassa) on nyt trendi, että nuoriso on lopettanut alkoholin juomisen tai ainakin vähentänyt sitä merkittävästi.

En minä Lontoosta ole vaikutteita saanut siihen, että nyt on alkanut jo neljäs tipaton kuukausi vuoden sisään. Sitä mietin, että eikö vähempikin riittäisi. Tämähän alkaa olla jo päähänpinttymä, että taas.

Oudon ilmiön syntyyn on aivan ilmeisesti vaikuttanut se, että oluen juonnille tuli äkkiloppu, kun varpaaseen iski kihti ja lääkäri kertoi, että oluesta se johtuu. Mikään muu juoma ei maistu yhtä hyvin, joten ilmankin on helppo olla. Mieli tekisi kyllä testata, iskisikö kihti heti, jos yhden oluen joisin. Vielä en ole uskaltanut.

Ei minun nuoruudessani tuollaisesta Lontoon trendistä ollut merkkiäkään. Opiskelijaporukalla liikuttiin ja kapakoihin poikettiin. Elokuvien jälkeen mentiin kämpille istumaan iltaa, keskusteltiin viisaita ja naukkailtiin Egri bikavéria tai Rioja tintoa. Harvoin tuntui, että vähempikin riittäisi.

Tolkun säilyttäminen on harvoille vaikeaa, useimmille ei. Minun opiskeluaikaisesta porukastani kahdelle kävi vuosien mittaan huonosti. Ennakkomerkit näkyivät jo silloin, mutta ei sitä osattu silloin sillä tavalla nähdä.

Muistikuva nousee kaukaa menneisyydestä, nuoruusvuosien Jyväskylästä. Olin Pekan ja Lassen kanssa bailaamassa Ilokivessä. Kaikkia kolmea onnisti, nätti tyttö oli jokaisella käsikynkässä, kun lähdimme kesäyössä jatkoille kohti Tellervonkatua. Matkan varrella Pekalle ja Lasselle iski kilpailuvietti ja miehekäs näyttämisen halu. Harjun portaat, ns. Neron portaat kutsuivat kilpajuoksuun tyttö reppuselässä.

Minä luovutin jo puolivälissä mutta Pekka ja Lasse paahtoivat täysillä pitkät portaat ylös asti. Miehekäs suoritus, mutta liioitteleva. Molemmat olivat ylhäällä oksennuskunnossa. Kaljat kai hölskyivät liikaa mahassa. Minä olin vähiten miehekäs mutta ainoa, joka pääsi tyttönsä kanssa perille Tellervonkadun jatkoille. Kun ymmärsin olla liioittelematta.