Reissuun lähdössä

Pidän hieman yllättävänä itsetutkiskelun havaintona, että eläkeläisenä muutuin niin helposti paikallaan pysyväksi. Työssä matkustin paljon ympäri Eurooppaa, eläkeläisenä pysyn kotona. Viime vuosina en ole Tukholmaa ja Osloa kauempana käynyt. Kaiken huipuksi tunnen syvää kiitollisuutta siitä, ettei tarvitse lähteä mihinkään.

Tämä juolahti mieleen, kun huomasin, että pääsiäinen lähestyy. Jos olisin vielä hoitamassa virkaani Vuoronvarausvirastossa, olisin erittäin todennäköisesti juuri tänään pakkaamassa matkalaukkua lähteäkseni huomenna kokoukseen Saksaan tai johonkin. Pääsiäisenalusviikolla niin tapahtui melkein joka vuosi.

Tunnen matkustaneeni tarpeeksi. Olen käynyt melkein joka paikassa. Nyt pysyn mielelläni kotona. Stressikin vähenee, kun ei tarvitse miettiä putoavia lentokoneita. Olisi liioittelua sanoa, että pelkään lentämistä, mutta en koskaan ole oppinut siitä pitämään.

x   x   x  

Pikkuisen huijasin kirjoittaessani edellistä. En paljon mutta pikkuisen. Olen nimittäin juuri pakannut matkalaukun lähteäkseni huomenna aamulla matkalle.

En kuitenkaan lentokoneella vaan junalla. En Saksaan vaan Pohjanmaalle.

Junalla matkustan mielelläni. Se rauhoittaa, siinä saa rauhan mietiskellä. Siina tuntee temperamentilleen ominaisia mielentiloja, kun katselee neljä tuntia junan ikkunasta radanvarren pajukkoa kiitäessään läpi Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan. Hintakin on kohtuullinen. VR laski lippujen hintoja ja eläkeläisalennuspäälle, 22,20 e Helsingistä Vaasaan.

Nähtävyyksiä on matkan varrella niukalti. Tikkurilassa näkyy Heureka, Hämeenlinnassa Hämeen linna, Tampereella Näsinneula, Seinäjoella Lakeuden risti ja Pohjanmaan lakeuksilla tuulimyllyjen komeat profiilit.

Vaasa on mukava kaupunki. Oheinen matkailujuliste lupailee mielestäni vähän liikoja, tai sitten en ole huomannut kaikkea tarjolla olevaa toimintaa. Täytyypä pitää silmät auki. Ehkä sittenkin pääsen kiitämään Vaasan vilkkaaseen yöelämään. Julisteen kuva on hieman epäinformatiivinen. Jää jotenkin epäselväsi, millaista nightlifea on tarjolla. Mielikuvitus lähtee villinä laukkaamaan.

Paluumatkani kiertää poikittaisrataa Seinäjoelta Jyväskylään.Siellä kuuluu itsestäänselvyyksiin poiketa vanhojen koulukavereiden kanssa Sohville kaljalle (paitsi minä nykyisin siiderille, kun on tuo kihtivarvas).

Rengasmatkaksi tällaista reittiä joskus 50-luvulla kutsuttiin. Muistan, kun vanhempani kiersivät rengasmatkalla sukulaisissa ympäri maata kesälomalla joskus 50-luvun lopulla. Se oli aikansa interrailia, jotenkin modernia meininkiä.

Jos suunnitelma pitää, Jyväskylän jälkeen rengasmatka kiertyy Tampereelle ja sieltä muutaman päivän yksinäiseen retriittiin kaverin syrjäiselle mökille Näsijärven rannalle, kuten monena talvena ennenkin. - Tämä on kuitenkin vielä epävarmaa.

Työvuosien Euroopan-reissaamiseen verrattuna tällaiset kotimaan rengasmatkat tuntuvat kuitenkin melkein siltä kuin kotona pysyisin.

(Kuvat Kansallismuseon Suomi - Finland-näyttelystä 2017)

Ansassa

Metrovaunu oli aika täynnä jo Ylipiston (ent. Kaisaniemi)  pysäkillä, kun astuin sisään. En mahtunut istumaan vaan seisoin ovensuussa. Lisää väkeä tuli Rautatieaseman pysäkiltä. Kampissa vaunuun nousi kokonainen luokallinen lukioikäisiä. Viimeistään siinä minun olisi pitänyt ymmärtää livahtaa pois junasta.

Kammoan ruuhkan keskelle joutumista melkein yhtä paljon kuin korkeita paikkoja. Ruuhkassa pärjään vielä, jos onnistun pysymään  laitimmaisena, mutta keskellä on paha. Tulee tunne, että siitä ei pääse pakenemaan, jos paniikki iskee. Nyt jouduin aivan keskelle väkijoukkoa. Ja sitten juna alkoi vielä hidastella kulkuaan tunnelissa syvällä maan alla Lauttasaaren kohdalla.

Kulunut kielikuva "kuin sillit purkissa" tuntui siinä harvinaisen havainnolliselta. Vai sardiineistako siinä kielikuvassa puhuttiin, en ole varma. Mihinkään siitä purkista ei päässyt, siinä lilluttiin kylki kyljessä, joku yski kovasti. Se on kiusallinen tilanne. Pitää olla erityisen tarkka, ettei herätä mitään luuloja, kun sijaitsee tiiviissä kokovartalokosketuksessa vieraiden ihmisten, niin naisten kuin miestenkin, seassa.

Olin jäämässä pois Aalto-yliopiston pysäkillä. Vanhakantaisille pääkaupunkiseudun ihmisille se hahmottuu paremmin nimellä Otaniemi, siis Dipolin ja Teekkarikylän seutu. Mutta kukaan muu ei ollut jäämässä siinä pois, joten kulkuväylän avaaminen ovelle olisi vaatinut jääkiekon pelaajan taklaus- ja runttaustaitoja. Minulta sellaiset puuttuvat. Pelaajana olen enemmänkin sitä sorttia, jota näkee curlingissa luutamiehenä.

Ei auttanut kuin jatkaa matkaa ruuhkan viemänä. Tapiolassa sentään väkeä lähti ulos sen verran, että onnistuin livahtamaan ulos ilman että tuotin kenellekään ruhjevammoja. Siitä palasin seuraavalla junalla takaisinpäin määränpäähäni.

Metroa joudun käyttämään usein tulevaisuudessakin. Pitääpä muistaa olla hereisempi, etten toista kertaa joudu yhtä pahaan ansaan.

                         (Kuva: Honoré Daumier (1808 - 1879)

Nirppanokka

Olen aika hapan sellaisille uusille tekniikan ihmeille kuin kuskittomat metrojunat tai autot. En osaa innostua sellaisista tekniikan ihmeistä kuin hoitorobotit vanhainkodeissa. Suhtaudun nurjamielisesti sellaisiin tekniikan ihmeisiin kuin ydinvoimalat.

Niinpä alakerran naapurini Tarmo Y. sai taas kerran aiheen pilkata jälkeenjääneisyyttäni maailman menosta. Hän kutsuu minua nirppanokaksi. Kaipa nimitys pitää hyväksyä, sillä kyllä Tarmo tietää. Hän on sentään insinööri, joka teki työuransa ydinvoimalassa.

Taas kerran siis väittelimme, aina samasta aiheesta. Ihan kohtuullisen sulassa sovussa kyllä, joten lukija älköön käsittäkö tätä nyrkkitappelun esiasteeksi. Olen minä kuunnellut Tarmon esitelmiä tekniikan täydellisyydestä. En vain ole uskonut kaikkia vakuutteluja.

On Tarmokin kuunnellut minun esitelmiäni runouden lumovoimasta. Ei vain ole tainnut uskoa vakuuttelujani, vaikka on lainannut muutaman runokirjan hyllystäni. Epäilen, että ovat jääneet lukematta.

Yritin vängätä vastaan tuota nirppanokka-nimittelyä. En omasta mielestäni ole tekniikalle vihamielinen, olen vain valikoiva. Minulla on mielestäni hyvä osaaminen tietotekniikan käyttämisessä ja alaan liittyvät vekottimet päivittäisessä käytössä. Eikö se todista, että olen tekniikalle myötämielinen ja aikaani seuraava?

Uusimmista tekniikan ihmeistäkin mainitsin olevani kiinnostunut. Olen harkitsemassa, olisiko viisasta ostaa itsekseen työskentelevä pölynimurirobotti. Samoin itsekseen kulkeva ruohonleikkurirobotti kesäkotiin. Minäkö siis jälkeenjäänyt maailman menosta?

Ei kelvannut Tarmolle. Hänen mielestään ei riitä, että osaan käyttää vekottimia ja ohjelmia. Pitäisi myös osata myös se, mitä koneiden ja ohjelmien rakentamisessa on tarpeen. Osaanko muka mikropiirit ja ohjelmoinnit ja sähkövirrat?

Tätä argumenttia vastustin kiivaasti. Ei tekniikalle suopea asenne vaadi sitä, että tunnen auton moottorin yksityiskohdat. Riittää kun osaan ajaa autoa. Ei minun tarvitse televisiota katsellessani tietää, mitä laitteen sisällä on tai miten kuva saapuu Pasilasta koneeseeni.

Mutta ei auttanut. Nirppanokka olen ja nirppanokaksi jään, koska epäilen, että kaikenlaiset tekoälyt ovat tunkeutumassa alueille, jonne niitä ei saisi päästää. Sellaisia ovat toiminnat, jotka pitää mielestäni hoitaa ihmiskontakstein, ei konekontaktein. Kuten vaikkapa vanhustenhoito ja koulut. Tarmon mielestä juuri niihin tekniikkaa tarvitaan, sillä se säästäisi kustannuksia.

Verot siis vähenisivät. Puoluepolitiikalla perusteltua tekniikkaa. Hyvä tietää!

Pysyy tallessa

Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.

Huonoja suomalaisia

Kalsarikänni on suomalaisen mentaliteetin alkuvoimainen ja laajalle levinnyt ilmenemismuoto. Nyt se on saavuttamassa kansainvälistä kuuluisuutta. Se on suorastaan syrjäyttämässä tanskalaisperäisen "hygge"-nimisen ihanneolomuodon, joka on näihin asti edustanut pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitelluinta käyttäytymismallia maailmalla.

Tiedä sitten, pystyvätkö muiden kulttuureiden ihmiset oivaltamaan kalsarikännäilyn syvintä olemusta. Sopii epäillä, on se sen verran omintakeista kulttuurielämää. Se vaatii onnistuakseen sopivat olosuhteet. Pitää olla pimeä talvikausi ja sen lisäksi ympärivuotinen henkinen pimeys. Molempiin on Suomessa otolliset olosuhteet. Siinä olotilassa puhuminen käy tarpeettomaksi.

Lentokänni sen sijaan tapahtuu täysissä pukeissa, ja siihen tarvitaan valoa, niin sisäistä kuin ulkoistakin. Aleksis Kivi kuvaa sitä mestarillisesti kirjassaan Nummisuutarit. Mikko Vilkastus juottaa hyvää aavistamattoman Eskon sellaiseen vauhtiin, että tämän selkään kasvavat siivet ja hän huutaa "tilulii". Sen syvällisempää filosofiaa ei tule mieleen ruveta viisastelemaan.

Känniasiat nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun lähdin pitkästä aikaa rilluttelemaan Helsingin yöhön. Yksin en ollut liikkeellä. Vanha hyvä kaveri kävi jokatalvisella Helsingin-vierailulla. Perinteeseen kuuluu lähteä baanalle.

Suunnitelmat olivat suuret, kuten aina. Vähän pohjia kotona, sitten Kosmokseen, sitten ties mihin soittoruokalaan ja yökerhoon. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, kuten aina. Päädyimme Helsingin rautatieaseman Elielinaukion puoleisella kauppakujalla sijaitsevaan amsterdamilaistyyppiseen kapakkaan, josta emme jatkaneet mihinkään, koska oli niin kylmä, ettei innostanut lähteä ulos lämpöisestä paikasta.

Kolme siideriä, sen voimalla ei vielä tilulii lentänyt. Vähän tunsin kateutta kaverin kolmesta kaljasta. Hänellä kun ei ole kihtiä.

Valomerkin jälkeen ajoimme mittariautolla kotiin Töölöntorille. Katseltiin tietokoneelta vuoden mittaan kertyneet valokuvat ja otettiin yhdet vielä. Sitten kaveri luki uudet runonsa, ja otettiin yhdet vielä.

Runot johdattelivat pohtimaan syvällisempää filosofiaa. Onko surun kyyneleillä ja ilon kyyneleillä kemiallista eroa? Emme päässeet selvyyteen. Pitäisi pyytää kemistin lausuntoa, mutta kumpikaan ei tunne sellaista.

Kalsarikänniä tai lentokänniä ei tullut. Huonoja suomalaisia?

Monk drinking in a wine cellar XIX