Pirulauta
näiden kaikkien salasanojen ja tunnuslukujen kanssa! Mielestäni olen systemaattinen ja tarkkamuistinen,
mutta yhä useammin tulee tenkkapoo.
Tänään
meinasi koko Töölön kirjasto mennä sekaisin, kun näppäilin lainauskoneeseen
väärät numerot. Saattoi olla, että hajamielisyyden puuskassa näppäilin
pankkikortin numerot. Kone alkoi piipata.
Pankkikortin
tunnusluvun muistan taatusti. Mutta minulla on kahden pankin kortit, ja ongelma
on siinä, että joskus tulee kaupassa hajamielisyyden puuskassa näppäiltyä sen
toisen pankin kortin tunnusluku. Ja nyt jompikumpi osui kirjaston koneeseen.
Taannoin
pankkikonttorissa käydessäni virkailija huomasi, että olen kirjoittanut
tussilla tunnusluvun kortin taakse. Hän nuhteli minua ankarasti ja sanoi, että
teko on jyrkästi kielletty. Numerosarja pitää opetella ulkoa.
Jouduin
selittämään, että suuressa koiruudessani kirjoitin kortin taakse väärän
tunnusluvun. Siinä ei ole yhtään oikeata numeroa. Lisäksi kirjoitin numerot
epäselvästi.. Nelosen ja yhdeksikön kirjoitin viekkaasti niin, että on vaikea
nähdä, kumpi on kyseessä. Ajatukseni kulki niin, että jos varas nappaa korttini,
hän näppäilee automaatilla väärän tunnusluvun ja yrittää uudelleen muuttaen
nelosen yhdeksiköksi ja sekin on väärä ja automaatti nielaisee korttini. Näin
rahani on pelastettu.
Pankkineiti
leppyi ja suorastaan kehui ja hymyili herttaisesti. Sellainen ei liene pankissa
tavallista. Siellä ollaan totisia.
Mutta
vielä takaisin Töölön kirjaston piippaavan koneen ääreen. Sellainen ääni on
mielestäni tyylirikko kirjaston lähes sakraalisessa tunnelmassa. Kirjastosetä
rynnisti apuun. Jokin siinä tökki eikä kone meinannut suostua uuteen
yritykseen. Jono perässä kasvoi. Sellaisessa paikassa tuntee itsensä noloksi
hölmöksi juntiksi, joka ei pärjää nykyajan mukavuuksien kanssa. Pahimmillaan
saman tunteen muistan kokeneeni kerran kauan sitten, kun rättisitikkani sammui
liikennevaloissa eikä suostunut käynnistymään seuraavien vihreiden aikana.
Voitte uskoa, että takana tuutattiin.
Oli
muinoin aika, jolloin ei tarvinnut muistaa yhtään tunnuslukua tai salasanaa. Ei
edes kirjastossa. Kirjastotäti kirjoitti itse tunnuslukuni taka-aukeammalla
olevaan lappuun ja löi leiman. Mahdoimme olla onnellisia, kun saimme suunnata
rajallisen ulkomuistikapasiteettimme hyödyllisempiin kohteisiin, kuten virsien
ja isänmaallisten laulujen sanoihin tai nimilistoihin, joiden kohteina olivat
milloin Pohjanmaan joet, milloin Raamatun kaksitoista veljestä. Ne osaan ulkoa vieläkin.
2 kommenttia:
Minun kirjastokorttini numero oli 16. Sain ilmeisesti jonkun edesmenneen numeron, koska en voi uskoa, että 1960-luvulla olisin ollut kuntamme kirjaston 16. asiakas.
Jäin muistelemaan, oliko silloin sellainen systeemi, että lapsille ja aikuisille oli eri sarja kirjastokortteja. Kun lapsi sitten siirtyi aikuisten sarjaan, vapautui hänen korttinsa numero.
En ole varma. Ehkä joku lukija muistaa?
Lähetä kommentti