Armas aika

Olen viikonlopun aikana poistumassa Helsingistä. Aikomukseni on pysytellä poissa koko kesän ajan. Syklinen vuodenkulku on taas siinä pisteessä. Kaikki toistuu. Vuoden kiertokulku tuo eteen samat asiat kuin kaikkien edellistenkin vuosien kiertokulku.

Konservatiivinen elämänmalli, arvosteli minua entinen sihteerini. Hänen mielestään lineaarinen elämänmalli on parempi. Siinä mikään ei toistu samanlaisena. Kesälläkin kuuluisi tehdä jotain aivan muuta kuin edellisenä kesänä. Esimerkiksi matkustaa joka kesä eri paikkaan ja kokea uutta. Hän on nyt lähdössä jäätikkövaellukselle johonkin minulle tuntemattomaan paikkaan, ehkä Grönlantiin tai Huippuvuorille. Toisaalta kyllä hän taas tulee moottoripyörällään kyläilemään kesäkotiini Längelmävedelle, niin kuin on tullut joka ikinen kesä. Että se niistä lineaarisista ja syklisistä elämänmalleista ja niiden yhdistelmistä.

Nyt on käynnissä tärkeä valintaprosessi.

Kesään matkalaukkuun kirjoja ja dvd-elokuvia, jos tulee kylmiä sadepäiviä enkä voi käyskennellä ahon laitaa ilman paitaa heinänkorsi suussa ja kukka hiuksissa. Mieluummin kuitenkin vietän päivät ulkosalla suuren terijoensalavan alla lukemassa. Kesäyön suurin nautinto on saunominen, uinti ja laiturilla istuskelu. Kesäyötä en hukkaa turhuuksiin, on se niin tyrmäävä kokemus. Yö pitää viettää ulkona luontoa aistien.

Tämä tarkoittaa, että blogi jää nyt tauolle noin kolmeksi kuukaudeksi. Olen perinteisesti vältellyt kesäkuukausina kaikkea tietokoneisiin ja muuhun elektroniikkaan liittyvää toimintaa. Tauko tekee hyvää.  Viime kesänä tosin annoin hieman periksi käyttämällä sähköpostia - oli poikkeuksellisen innostava aihe. Lumian näppäily kesäyön hämärässä saunan jäähdyttelytauolla laiturilla jäi muistiin vahvana elämyksenä.

Ensimmäistä kertaa kesäni on virkatöistä vapaa. Olen kokonaan eläkkeellä enkä ole edes lähdössä Saksaan kesäseminaariin niin kuin aina ennen. Luulen, että en poistu mökkimaisemistani mihinkään. Tukholmassa saatan poiketa. Lähiseutujen taidenäyttelyt, museot ja tapahtumat saavat minut kyllä liikkeelle. Vieraita tulee entiseen malliin, ja heitä kuskaan myös paikallisiin taidekohteisiin.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Kiitän blogini saamasta huomiosta ja kommenteista ja yksityisistä viesteistä. Jos kesän kirmailuista hengissä selviän, palaan tänne joskus elo- syyskuun vaihteessa.

Kuvassa vanha kansakoulun opetustaulu mökkimaisemistani.

Kaksi kuplaa

On kuultu kummaa protkotusta kuplassa elämisestä. Jossain siellä Helsingin Kalliossa jotkut kuulemma kahviloissa lorvivat lattea juomassa ja punavihreitä aatteita vatvomassa. Samanlaista sakkia koko konkkaronkka.

Minä en asu Kalliossa vaan Töölössä, mutta siinä ne sijaitsevat melkein vierekkäin, vain rata välissä. Kahviloissa saatan kyllä piipahtaa mutta en juo lattea vaan aivan vanhanaikaista suodatinkahvia. Ei maitoa, ei sokeria. Jotenkin kuitenkin kiusaannun näistä kuplapuheista. Ihan kuin tarkoittaisivat minua.

Elänköhän minäkin kuplassa? Etten peräti kahdessa kuplassa?

*   *   *

Syksyt, talvet ja keväät asun Helsingissä. Minun Helsingin-kuplani koostuu pääosin itseni kaltaisista ihmisistä. Siihen kuuluu paljon opettajia peruskoulusta yliopistoon, tutkijoita ja eri alojen taiteilijoita. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari insinööriä, juristi, lääkäri, yksi pappikin. Taidetilaisuudet ovat aktiivikäytössä, niitä riittää.

Erityistä on, että tuttavapiiriini kuuluu monenlaisia vähemmistöjä, ruotsinkielisiä suomalaisia erityisen runsaasti. Maahanmuuttajatuttavia on myös kertynyt paljon. Jokin sattuma on tuonut tuttavapiiriini erityisen monta seksuaalisten vähemmistöjen edustajaa, niin omaan sukuun, työtovereihin kuin eri yhteyksissä tuttaviksi tulleisiin kuuluvia.

Luulen, että tämä viimeksi mainittu kokonaisuus tekee minut monen ulkopuolisen silmissä aivan erityisen kuplalaiseksi. Lisäksi minulla on aihetta luulla - aiemmin lausunnollaan suuttumusta herättäneen nuoren näyttelijättären tapaan - että Helsingin-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan persuille tai kepulle.

*   *   *

Kesät olen jo vuosikymmenet asunut vanhassa torpassa pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannoilla. Olen osa pientä kyläyhteisöä. Tunnen kaikki lähiseudun asukkaat, niin vakituiset kuin kesämökkiläisetkin. Minun Längelmävesi-kuplani koostuu aivan erilaisista ihmisistä kuin minä itse. Siihen kuuluu paljon maanviljelijöitä emäntineen, tehtaan työmiehiä, vanhojaemäntiä, verstasmiehiä, eläkeläisiä, työttömiä, peräkamarinpoikia, mopopoikia. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari yksityisyrittäjää, sairaanhoitaja, palomies, kokki. Minkään sortin taiteilijaa tai vähemmistöläistä ei ole tiedossa, ellei sitten kaapissa piilossa. Yhdellä maanviljelijällä oli suomenruotsalainen anoppi, joka asui yläkerrassa mutta kuoli jo monta vuotta sitten.

Minulla on aihetta luulla, että Längelmäveden-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan vihreille. Minua saattavat kyllä sellaiseksi epäillä. Olen heidän silmissään se vähän erikoinen "Helsingin maisteri", joka ilmestyy runokirjojensa ja vieraittensa kanssa joka kesä mökkiinsä. Ties vaikka lattea mökissään keittelisi. Ainakin tiedetään, että se juo siideriä. Hyvin he kyllä minuun suhtautuvat, tunnen itseni hyväksytyksi ja kyläyhteisöön kuuluvaksi. Kylän äijiä poikkeaa välillä saunomaan ja jäähdyttelytauolla kuulaa työntämään. Maistellaan kaljaa ja puhutaan sopimattomia.

Sen sijaan persut ja kepu ovat vahvoilla. Tunteita herättäviä kysymyksiä ovat esim. kyläkoulun lakkautus, metsästysrajoitukset ja jätevesiasiat. Kahviloissa ei istuta, sillä kahviloita ei ole. Taidetilaisuuksissa ei kovin paljon käydä, tärkeimpänä poikkeuksena kyläkunnan jokakeväinen bussimatka Helsinkiin katsomaan Uuden Iloisen Teatterin uutta showta.

Mahdottoman mukavia ihmisiä näissä molemmissa kuplissani. Voi sanoa, että viihdyn kummassakin. Onneksi Suomi ei ole kovin homogeeninen maa.

Idyllistä maalaiselämää

Olin maalla valmistelemassa laidunkauden alkamista.

Satoi melkein koko ajan. Pihan nurmikkoalue oli liejuinen ja liukas. Kalliissa lenkkareissa sinne ei oikein voinut mennä, ne olisivat sotkeentuneet. Kumisaappaita ei joka kerralla viitsinyt ruveta kiskomaan jalkaan. Vanhat crocksit kelpasivat useimmiten. Tosin jalat kastuivat, kun niihin on joka puolelle laitettu reikiä. Sukkia ei siis voinut pitää, ja palelevat jalat ovat ikävät.

Ruokana oli useimpina päivinä lautasellinen lisäaineita, niin bensa-aseman baarissa kuin kotonakin. Ruokakulttuuri ei vielä oikein päässyt kukoistamaan. Tilanne korjaantuu, kunhan pääsen hankkimaan kunnon aineksia ja luovun eineksistä ja säilykkeistä.

Tavoitteena oli siivota huoneet. Kahdeksan kuukautta kylmillään olleissa vanhoissa hirsirakennuksissa on joka paikassa varissutta putua ja papanoita. Imurointi ja Sinipiika-pesu on iso urakka. Nyt jännitän pari viikkoa, iskeekö myyräkuume.

Maakellarissa oli parikymmentä senttiä vettä. Onneksi minulle on vuosia sitten neuvottu, miten se helposti tyhjennetään. Valutan pitkän puutarhaletkun täyteen vettä, vien toisen pään kellariin veden alle ja toisen pään alamäkeen, ja avaan korkin. Systeemin nimi on "lappo" eli imujuoksutin. Löytyy wikipediasta. Joku irvisteli minulle taannoin, että olisin oppinut idean jo koulussa jos olisin ollut tarkkaavainen fysiikan tunneilla. En ollut.

Pihamaa oli täynnä syksyn lehtiä. Tontilla on huomattavan paljon lehtipuita. Imuroin keväisin lehdet pois poluilta ja laatoituksilta ruohonleikkurilla. Ongelma on vain, että ruohonleikkuri ei minun tempaisuistani suostu käynnistymään talven seisonnan jälkeen. Tarvitaan naapurin isäntä tempaisemaan. Nyt hän oli monta päivää matkoilla. Kun hän tuli ja tempaisi käynnistysnarusta, leikkuri suostui käynnistymään heti. En ymmärrä, miten ruohonleikkuri tunnistaa, kuka tempaisee. - Sateesta märät lehdet eivät kuitenkaan poluilta irronneet. Turhia tempaisuja.

Öisin paleli, vaikka sähköpatteri hehkui. Seinät ja lattia hohkasivat talven jäljiltä kylmyyttä. Minulla olisi kyllä ollut villasukat senkin laatikossa, mutta en saanut laatikkoa auki. Puinen laatikko jotenkin aina turpoaa talven kosteudessa. Kun oikein yritin kiskoa auki, vetonuppi irtosi ja sukat pysyivät laatikossa. Kyllä se aina kesän helteillä kuivuu ja aukeaa.

Saunoin melkein joka ilta. Uimisesta ei vielä tullut mitään. Kävin laiturilla päättäväisin aikein, mutta varpaiden virutteluksi se jäi. Muistelin viime kesän hellekauden onnen aikoja samalla laiturilla. Saunominen yksin on aika syvämietteinen kokemus. Kevään ensimmäisellä reissulla en yleensäkään saa seuraa naapurin äijistä, sillä kaikki katsovat televisiosta jotain jääkiekkokilpailuja.

Palasin vielä Töölöntorille. Autoni on nyt kurainen kuin pitkäkarvainen koira. Pihatieni on aina talven ja sateen jäljiltä upottavassa kunnossa. Alkupäivinä jouduin jättämään auton puolen kilometrin päähän mökistä ja kantamaan tavarat perille. Loppuvaiheessa uskalsin ajaa kurakoiden läpi pihaan asti mutta juutuin kääntäessäni autoa. Onneksi on keksitty traktori ja onneksi naapurillani on sellainen. Hän kävi vetämässä minut irti.

Viikon verran pysyn vielä kaupungissa, sitten poistun. Pari blogitekstiäkin aion kirjoittaa, joten älkää vielä toivtelko hyvää kesää. Kaipuu takaisin maaseudun rauhaan on suuri. Mikään ei voita suomalaisen maaseudun idylliä. Siinä tällaisen kaupunkilaisen kireät hermot saavat kaipaamansa levon.

Laatudraamaa

Television klassikkoelokuva-anti on taas pitänyt minut otteessaan. Laatutavaraa on riittänyt: Orson Wellesin Citizen Kane ja Mahtavat Ambersonit, Rossellinin Paisá - vapauden tie ja Saksa vuonna nolla, Viscontin Riivaajat, John Fordin Etsijät ja Vaitelias mies. Welles-sarja jatkuu vielä lähipäivinä. Tuleepa vielä Mike Nicholsin Miehuuskoe, yksi viimeisiä amerikkalaisia laatukomedioita. Kaikki tietysti Ylen Teema-kanavalta.

Vanhaa tuttua tuotantoa kaikki. Katoavaa maailmaa. Taidetta. Tällaista ei tehdä enää. Nykyisin elokuva on enimmäkseen kertakäyttötavaraa, kaupallista teollisuutta. Ohjaajat eivät ole kutsumuksestaan ylpeitä taiteilijoita vaan audiovisuaalista massaa tilaajalle toimittavia sisällöntuottajia.

Huomasin ilokseni, että Yle-1:n vanhojen kotimaisten elokuvien lähetyspaikalla (klo 13) tulee alkavalla viikolla (ma - pe)  koko Niskavuori-sarja. Se on minulle tärkeä sarja, olen huomannut palaavani siihen uudestaan ja uudestaan. Se on laatudraamaa.

Hella Wuolijoen kirjoittamat Niskavuori-näytelmät ovat pysyneet vuosikymmeniä kansan suosikkeina ja Valentin Vaalan ja Edvin Laineen elokuvat ovat varsin kelvollisia. Suomalaisuus elää aidolla tavalla ja draama toimii. Hämäläisen maalaistalon vaiheet heijastavat Suomen historian käänteitä. Erityistä ovat vahvat naishahmot, varsinkin Loviisa, sarjan alussa nuori ja lopussa vanha emäntä, oikea matriarkka, jolle talo ja maa merkitsevät kaikkea, jopa niin, että ihanteista täytyy luopua, jotta kunnia säilyisi.

Loviisan suureen rooliin on eri osissa löydetty parhaita näyttelijöitä: Emma Väänänen, Rauni Luoma ja Elsa Turakainen. Miesrooleista keskeinen on Tauno Palo. Kronologia voi olla ensi näkemällä sekava: vanhimmassa elokuvassa Tauno Palo on Loviisan aviomies Juhani, seuraavissa Juhanin ja Loviisan poika Aarne ja lopussa myös Juhanin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta syntynyt poika.

Draamaa syntyy monella tasolla. Keskeistä on äidin ja pojan kamppailu, jossa modernin ajan houkutukset ja rakastuminen vievät miestä poispäin kyläyhteisön odotusten ja omaisuuden säilyttämisen periaatteesta. Vanhassa emännässä elää vahvana konservatiivinen ihanteellisuus, mutta tarvittaessa hänestä löytyy oveluutta hoitaa ongelmat tahtonsa mukaan. Kirjailija tuntuu osoittaneen hahmon kautta kunnioitusta sellaiselle elämännäkemykselle, mikä ei hänelle henkilökohtaisesti ollut ominaista.

Ollaan Hämeessä, jossain Sääksmäen suunnalla. Loviisan lapsuudenkodin mainitaan sijaitsevan Längelmäen vanhan kirkon suunnalla, minun kesäkotini on siellä myös. Draaman sivuhenkilöinä on renkiä ja piikaa ja Sentraali-Santraa mutta myös herrasväkeä, rovastista ja apteekkarista alkaen. Niskavuoren yhdestä pojasta tulee ministeri ja toisesta tohtori, mutta maahenki pysyy päällimmäisenä. Jopa tasavallan presidentti Kyösti Kallio pistäytyy elokuvassa vaihtamassa kuulumisia vanhan emännän kanssa. Ajan hermolla eletään ja yhteiskunnan käännekohdat heijastuvat Niskavuorellekin.

Ajattelin valmistautua katsomaan elokuvat tavallista paremmin. Siihen tarvitaan taustatietoja. Kaivoin kirjahyllystäni kuvassa näkyvän teoksen "Niskavuoren tarina". Siinä ovat peräkkäin kaikki viisi näytelmää (Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Entäs nyt, Niskavuori?) Elokuvat eivät täysin noudata tätä järjestystä. En muistanutkaan, että kirjassa on itsensä Raoul Palmgrenin kirjoittama esipuhe. Kirja oli aikanaan (1979) Love Kirja -kustantamon merkittävä kulttuuriteko, yksi monista.

Yritän lukea näytelmät ennen elokuvien katsomista. Kasvaa tarvittava maahenkisyys. Nyky-Suomessakin tarpeellinen ominaisuus.

"Se ei koskaan ole liian myöhäistä"

Otsikko on sitaatti Bertolt Brechtin runosta Oppimisen ylistys.  Välillä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että Brecht yrittää vihjailla minulle, epäuskoiselle. Varmemmaksi vakuudeksi runossa on vielä käskevä kohta "Opi, kuusikymmenvuotias". Minä olen, ylikin.

Luulen, että Brecht on minun kohdallani väärässä, ainakin joissakin asioissa. Tässä kaksi sellaista. Molempiin mahdottomilta tuntuviin oppimistekoihin minua taas kerran yllyttää ikuinen optimisti, entinen sihteerini neiti B.

1) Moottoripyöräily. Minun pitäisi hänen mielestään hankkia moottoripyörä ja lähteä reissulle Eurooppaan. Oppisinko ajamaan turvallisesti? Kokemus on niukka. Kyydissä olen kyllä istunut, myös neiti B:n kyydissä. Hänellä on iso Harrikka. Lujaa mentiin, arviolta kahtasataa. Pelkäsin.

Neidin mielestä minä olisin aivan sopiva prätkäjätkäksi. Sopisin habitukseltani täydellisesti vaikka liivijengin jäseneksi. Hän ilmeisesti viittaa naaman karvaisuuden lisäksi vartalon muotoon. Hän tunnetusti osaa imarrella vihjailevasti.

Kuva ei esitä minua ja neiti B:tä. Tuosta Harrikkamallista voisin kyllä innostua, se vaikuttaa turvalliselta. Vieläköhän noita saa? 

2) Itsepuolustus. Neiti on itse mestari itämaisissa kamppailulajeissa ja yllyttää minua osallistumaan syksyllä alkavalle kurssilleen. Olen puntaroinut asiaa ja tullut aika skeptiseksi ajatukselle. Luultavasti siinä revähtäisi joku paikka ja tulisi mustelmia ja kulkisin sitten ontuen monta kuukautta.

Onko minulla syytä olettaa, että tarvitsisin itsepuolustustaitoja? Olen kyllä kerran ns. saanut turpiini. Se tapahtui 1970-luvulla Turussa, ravintola Pinellan nurkalla keskiyön aikoihin. Erehdyin jututtamaan nättiä tyttöä, mutta kohta nurkan takaa ilmestyi iso ruma mies ja ilman isompia neuvotteluja nyrkki osui nenääni.

Olen kyllä nyt hekumoinut ajatuksella, että kurssilla oppisin nakkaamaan ryövärin nurin jalkakoukulla ja lonkkaheitolla ja laskisin lopuksi jalan hänen päälleen ja ulvoisin käsi pystyssä Tarzanin voittohuudon. Olisipa se miehekästä. Toisaalta vaaran välttelyyn on olemassa hyviä keinoja. En ole puhutellut nuoria neitoja öiseen aikaan kadulla ja olen vältellyt matkustamasta Turkuun. Vahingosta viisastuu.

Brecht erehtyi. Kuusikymmen+vuotias ei oikein enää tässä iässä innostu oppimaan näitä. Jotain muuta opittavaa pitää keksiä.

Siitäs sain!

Aina välillä iskee nolotus omista ennakkoluuloisuuteen lukkiutuneista asenteista. Huonoksi omaksitunnoksi sitä voisi myös nimittää, mutta sana on aika uskonnollisesti virittynyt. En kärsi synnintunnosta, en kaipaa tähän pelastusoppia. Tietääkö joku sekulaarista synonyymia omalletunnolle?

Tällä keralla sielunkolkutuksen syy on kaikenkarvaisen kaupallisuuden vieroksuminen. Blogin vakilukijat ovat sen kyllä havainneet. Ilkeilen ja pilkkaan kaikkea mikä haiskahtaa markkinamiesten puuhalta ja nuorkauppakamarinulikoiden ketkuilulta. Sellaista maailmamme on täynnä. Pilalle menneestä ei ole pulaa: rockmusiikki, huippu-urheilu, kaupunkien ja kirkonkylien maisemat, politiikka, tv-ohjelmat, turismi ja ties mitkä.

Ja sitten yhtäkkiä minä sattumalta autoa ajaessani ja radiokanavia selaillessani löydän laadukkaan ohjelman - ja yllätyksekseni huomaan sen tulevan kaupalliselta kanavalta.

Olen pitänyt kaupallisia radiokanavia kunnianhimottoman lähetysvirran foorumina, jossa ei tehdä muuta kuin laskelmoitua sisältöä mainostajille. Jos kuulen kaupallisesta radiosta puhetta, se on kelvotonta meuhkaamista ja tasotonta kielenkäyttöä.

Aikanaan 80-luvulla ensimmäinen kaupallinen radiokanava, Radio City, oli kyllä laadukas ja yritteliäs juttu. Lepakkoluolan väellä olikin kulttuuritaustaa. Mutta pikkuhiljaa sekin meni pilalle kaupallisuuden paineissa.

Autoradiosta kuulemani puheohjelman nimi oli "Hiljaiset". Se kertoi yksinäisyydestä hyvin pysäyttävällä tavalla. Sitä on tehty pitkä sarja, joka löytyy nettiradiosta.  Aion kuunnella kaikki osat. Tämän päivän (maanantai 11.05.15) Helsingin Sanomissa toimittaja Sampsa Oinaala kirjoittaa kolumnin samasta aiheesta. Olen saanut tästä toimittajasta myönteisen käsityksen muutenkin. Hänellä näyttäisi olevan maailmanmenosta viisas visio.

Kolumnista luen lisäksi ilahduttavan tiedon, että Ylen poistama musiikkiohjelma "Pop eilen - toissapäivänä" (toimittajana Heikki ´Hector´ Harma) aloittaa kesäkuussa radio Novalla. Se on kaupallinen kanava, ja Hector on ensimmäinen, joka tekee siellä toimitetun musiikkiohjelman. Se murtaa kanavan lähetysvirran.

Tässä kohdassa siis iski se huono omatunto. Siitäs sain!

(Kuvassa minun ja Pulttibois-ohjelman yhteinen näkemys kaupallisesta radiosta: Aake Kalliala & Pirkka-Pekka Petelius, MTV3)

Äidille mieliksi?

   

Kuvassa on minun itseni piirtämä ja kirjoittama äitienpäiväkortti. Vuosi on 1958. Kortti on tehty opettajan johdolla kansakoulun toisella luokalla. Kortissa on etukannella vahaliiduilla piirretty kukkakimppu ja sisälehdelle parhaimmalla kaunokirjoituksella laadittu kirje äidille ja piirros perheestä. Osat on sidottu vihkoksi sinisellä silkkinauhalla, jossa on kannen päällä rusettisolmu.

Aika reppanoita kukkia, täytyy myöntää.

Muistan kohtalaisen tarkasti tilanteen. Opettaja määräsi kirjoittamaan kirjeen äidille. Siitä ei oikein meinannut tulla mitään, ja niinpä opettaja kirjoitti mallikirjeen liitutaululle. Sen varassa jokaisen piti sepittää oma kirjeensä.

Kaunokirjoitus on huolellista mutta hentoa ja vaikea skannata. Teksti menee näin: 

"Kirje äidille!  Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteet ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei hei Äiti. 

Tämä perustui mallikirjeeseen pojille. Tytöille oli toisenlainen. Sen anteeksipyynnön aihetta en muista, mutta ei se ainakaan kenkien kasteleminen ollut. Jotain herttaisempaa äidille mieliksi.

Kotona äitienpäivän aamuna korttini sai aikaan hieman ihmettelyä. Mikä tämä kenkien kastelu on?

En ollut sitä sorttia pikkupoika joka plutaa lammikoissa ja sotkee itsensä. Toinen kummeksunnan aihe oli varmaan kiittely hoidosta, sillä meillä sairasta lasta tuli aina hoitamaan mummo, joka asui yläkerrassa. Äiti pääsi töihin.

- Näin piti kuitenkin kirjoittaa, opettaja käski.

Multasormi

Otsikossa ei ole alkukirjainvirhettä, vaikka niin voisi luulla. Aiheena on puutarhanhoito, ei James Bond.

Muutamat kaverini eivät ole ottaneet uskoakseen, kun olen kertonut innostuksestani kasvimaan ja kukkapenkkien hoitamiseen. Se ei kuulemma oikein sovi imagooni. Joidenkin epäilijöiden mielestä olen liian urbaani, toisten mielestä liian laiska.

Epäily kaikkoaa vasta kun on käynyt vierailulla kesäkodissani Längelmäveden rannalla ja nähnyt viljelmäni. Viljelen yrttejä ja keittiökasveja ja monenlaisia kukkia ja marjoja. Erityisesti kukkien osuus laajenee vuosi vuodelta. Vanhat suomalaiset maalaistalon pihapiiriin kuuluneet perinneperennat ovat suurin kiinnostuksen kohteeni. Niitä löytyy lisää joka vuosi.

Viime kesän uusin innostuksen aihe oli alppiruusu. Alkusysäys tuli tavalla, jota ihmettelen itsekin.

Helsingissä on alppiruusupuisto . Se sijaitsee Pohjois-Haagassa, ja olen siellä käynyt monta kertaa, mutta en koskaan kukinta-aikana. Tämä valitettava puute johtuu siitä, että olen vuosikymmenet muuttanut kesäkuun alusta maalle, ja alppiruusu kukkii vasta muuton jälkeen. Olen siis aina ollut poissa kaupungista silloin kun alppiruusupuistossa tapahtuu.

Viime kesänä kävi sattumalta toisin.

Jouduin työasioiden vuoksi pikimmiltään pistäytymään Helsingissä kesäkuun puolivälissä. Aina hereinen sihteerini neiti B. - joka tiesi sivistymättömyyteni alppiruusujen suhteen - otti heti asiakseen korjata vian. Hän varasi firman auton, komensi minut kyytiin ja ajoi Haagaan. Siellä sitten kävelimme pitkin ja poikin laajaa alppiruusupuistoa (kuva).

Näky oli niin vaikuttava, että heti maalle palattuani aloin suunnitella omaa alppiruusukokeiluani. Kesäkotini tontin laidalla on sopivan tuntuista, hapanta maaperää. Sinne istutin taimia. Nyt jännittää, ovatko istutukset menestyneet.

Kohta näkee. Muutan maalle taas viimeistään kesäkuun alussa. Sitä ennenkin yritän päästä pistäytymään. Vanha torppa vaatii talven jäljiltä kunnon siivouksen, ja remonttiakin on suunnitteilla. Vain kelvollinen säätila tarvitaan lähtöön.

Traumaattinen viiva

Olin lähellä tehdä erehdyksen.

Ei olisi ollut edes ensimmäinen kerta. Sama tapahtui kerran aikaisemminkin. Aikaa siitä on kylläkin kulunut jo yli 50 vuotta, mutta silti muistan. Voisikohan siitä käyttää nimitystä pysyvä trauma?

Kävin Aurora Karamzinin Hakasalmen huvilan näyttelyssä, jonka nimi on "Musiikkia - kaupungin soivat muistot". Oikein onnistunut näyttely. Toi nostalgisia muistoja, sillä esillä oli paljon aineistoa, jossa olen itse ollut osallisena. Oli tutun näköisiä radioita, levysoittimia ja magnetofoneja 1960-luvulta. Oli tuttuja LP-levyjen kansia. Oli tuttujen artistien ja bändien keikkajulisteita. Oli merkittävää esineistöä, kuten Hurriganesien kitarat ja Lepakkoluolan ovi. Oli valokuvia monenlaisista kuoroista, orkestereista ja soittokunnista. Oli koulujen laulukirjoja, myös ne minulle tutuiksi tulleet.

Tanssimaankin pääsi. Luonnollisen kokoinen video-tanssinopettaja opetti askeleita vaikka kuinka moneen tanssiin. Minäkin uskalsin yrittää. Ja kaikkialla soi aiheeseen liittyvä musiikki.

Kaikkineen oikein antoisa ja kiinnostava näyttely.  Suosittelen. Tässä  linkki, josta voi katsoa lisätietoja.

-   -   -  

Loppuun vielä se lähellä ollut erehdys ja trauma.

Näyttelyssä oli yksi huone, joka muistutti 50-luvun kansakoulun luokkahuonetta. Oli vanhanmallinen pulpetti, kateederi, opettajanpöytä ja liitutaulu. Opastuskyltissä kehotettiin istumaan pulpettiin ja suorittamaan laulukoe. Meinasin mennä mutta viime hetkellä vetäydyin.

Olen yli puoli vuosisataa sitten ollut kansakoulun laulukokeessa. Piti mennä luokan eteen laulamaan. Se oli samalla sisäänpääsykoe koulun kuoroon.

En minä muistini mukaan niin siitä kuorosta itsestään ollut innostunut, mutta kun siellä oli eräs tietty Leena. Minä halusin olla siellä missä Leenakin. Minä valitsin laulukseni "Tein minä pillin pajupuusta".  Laulu meni mönkään. Sanatkin menivät jossain kohtaa sekaisin ja laulu katkesi kun piti sanoa väliin  "ei ku" ja jatkaa sitten laulua oikeilla sanoilla. En päässyt kuoroon. Todistukseen tuli viiva laulusta, ja se siinä pysyi vuodesta toiseen. Kuvassa todisteaineistoa kolme vuotta myöhemmältä ajalta, oppikoulusta.

Näyttelyn laulukokeessa oli mikrofoni pulpetilla ja liitutaululla lista lauluista, joista sopi valita. Ei siinä "Pajupilliä" ollut mutta tuttuja lauluja kaikki kuitenkin. Opettajaa ei ollut paikalla, joten suorituksen olisi arvostellut ilmeisesti tietokone.

En ruvennut laulamaan, koska luokkahuoneessa oli ihmisiä. Tyhjässä luokassa olisin ehkä uskaltanut.  Täytyy harkita, menisinkö näyttelyyn joskus uudestaan ruuhkattomaan aikaan, jolloin ehkä onnistuisin suorittamaan kokeen ilman yleisöä. Olisihan se revanssi, jos arvosana ei enää olisi viiva.

"Taas lintuin laulu soipi"

Muuttolinnut ovat palaamassa. Luin tämän lehdestä. Itse en ole käynyt bongausretkillä.

Yksi lintu on tekemässä pesää kotini seinässä olevaan reikään. Vanhoissa kerrostaloissa tehtiin pieni reikä seinään keittiön komeron kohdalle. Tarkoitus oli, että komero pysyy viileänä, vähän kuin jääkaappi.

Nyt se reikä on linnun asunto. Laulua kuuluu kun avaan komeron oven. Luulen että lintu on kirjosieppo, mutta en ole varma. Reikään on tungettu palloksi puristettua kanaverkkoa estämään linnun pääsyn komeroon. Hyvä niin, muutoin varmaankin kaapin ryynit ja leseet ja talkkunat ja muut menisivät parempiin suihin.

Luulisi sellaisen reiän olevan epämukava asuinpaikka, mutta itsepä lintu on osoitteensa valinnut. Sen sijaan kesäkotini ympäristössä  Pohjoisella Pirkanmaalla linnuilla on tarjolla luksusasuntoja.

Viime syksynä ryhdyimme muutaman naapurin kanssa uusimaan vanhaksi käyneitä linnunpönttöjä. Se tiesi höyläpenkkihommia. (kuva 1).

Pönttöjä valmistui kaikkiaan monta kymmentä. Minäkin sain tehdyksi seitsemän. Tuli monenkokoisia, pikkulinnuista pöllöihin. Höyläpenkkityö on hyvin opettavaista ja vaativaa. En voi väittää itseäni kädentyön mestariksi, sillä kokemus on kouluaikojen jälkeen jäänyt vähäiseksi. Minulla on kyllä kesäkotini liiterissä vanha perintöhöyläpenkki ja monenlaisia työkaluja.

Kun tuli valmista, kiertelimme joukolla tikapuiden kanssa pitkin metsiä ja rantoja kiinnittämässä pönttöjä puihin. Joukon notkein sai kunnian kiivetä ylös tekemään kiinnitykset. Minulle se työ ei ole soveliasta. Pitelin mieluummin tikapuita pystyssä.

Uudet pönttömme noudattavat perinteistä suomalaista pönttöarkkitehtuuria, kuten nykyisen poliittisen valtavirran aikana suotavaa on. Vierasta vaikutusta yritettiin välttää. Jos käsieni taidot vielä nykyisestäkin kehittyvät, voisin kyllä yrittää valmistaa suomalaista kultakauden kansallisromanttista tyylisuuntaa edustavan linnunpöntön (kuva 2). 

Olen tämän rakennussuunnitelmakuvan julkaissut blogissani ennenkin , mutta tulkoon uudestaan, sillä niin hieno se on. Kansallisromanttisen pöntön arkkitehtuuri ei ole omaa tuotantoani, vaan se pohjautuu vahvasti arkkitehtitoimisto Gesellius & Lindgren & Saarinen aloittamaan ja Eliel Saarisen jatkamaan rakennussuunnitelmaan, joka toteutettiin Helsingin Etu-Töölössä osoitteessa Mannerheimintie 34, Finlandia-taloa vastapäätä. Kelpaisi tuollaisessa kirjosiepon tai talitintin tai kenen vaan asustella.