Miehet
ovat tunnetusti alttiita viekoituksille. Jopa minä.
Viekoituksen,
johon sorruin, järjesti tällä kerralla hehkeä kevätsää. Tarkoitus oli viipyä
maalla Längelmäveden rannalla vain muutama päivä, korkeintaan viikko, mutta
toisin kävi. Viivyin kaksi viikkoa, enkä olisi tullut pois vieläkään, ellei
eräs työprojekti olisi ollut kaatumaisillaan niskaan. Lisäksi tuli kipeä
varvas.
Kahdessa
viikossa ehtii erakoitua. Parta kasvoi, nahka ruskettui ja kunto koheni.
Liiallista ruskettumista piti varoa, sillä puissa ei ole lehtiä enkä saanut
aurinkotuolilleni kunnon varjoa terijoensalavan alla.
Töitä tein.
Vanhat rakennukset piti taas siivota perusteellisesti talven jäljiltä. Hiirien
sotkut, hämähäkkien kudelmat, hirsiseinien rakojen sammaltäytteet, puruvintin
varistukset ja muut sotkut veivät kolme päivää koko lailla aamusta iltaan.
Kyllä nyt taas kelpaa vieraiden tulla.
Rakensin
viisi linnunpönttöä. Laudanpätkät olin kerännyt valmiiksi jo syksyllä. Ne
olivat peräisin vanhasta puretusta ladosta. Harmaata, niin kuin asiaan kuuluu.
Pönttöjen rakennuspiirustuksissa en kuitenkaan noudattanut sitä mallia, jonka julkaisin tällä palstalla joskus kauan sitten. Tyydyin yksinkertaisempaan
malliin, näin laman vallitessa joutuvat linnutkin tyytymään pelkistettyyn
muotokieleen.
Maalla
aina sattuu ja tapahtuu. Torstaiaamuna iski harmistus: herätessä huomasin, että
oikean jalan isovarvas on kipeä. Sillä ei kärsinyt astua yhtään, piti klenkata
kantapäällä. Se oli kummallista, en ollut satuttanut sitä mihinkään, mitään ei
ollut pudonnut varpaalle. Mietin, onko joku elukka päässyt huomaamattani
puremaan.
Päätin
lähteä Helsinkiin. Kenkää en saanut jalkaan. Kaasun painaminen vielä jotenkin
luonnistui, mutta jarrun painamista piti varoa. Piti jarruttaa vasemmalla
jalalla niin kuin automaattivaihteisissa autoissa. Sujui matkanteko niinkin.
Kuvassa
on verstaani, jossa rakensin niitä linnunpönttöjä. Siinä höyläpenkin oikeassa reunassa näkyy niitä harmaita laudanpätkiä. Seinällä näkyy kuva siitä hienostuneemmasta linnunpönttömallista, jota en tällä kerralla viitsinyt noudattaa. Kuvan saa suurennetuksi klikkaamalla.
[jatkuu]
7 kommenttia:
Sorry, kuulostaa ihan nykyajan yleiseltä vitsaukselta, kihdiltä. Vaikka tämä blogidiagnostiikka ei välttämättä ole kovin tarkkaa. Lääkäriin kannattaa siis hakeutua vaikka tuskin ne siellä Helsingissä mitään ymmärtävät.
Kihdiksi minäkin heti arvelin... Jos näin on, niin monien kertoman mukaan piru sitten okin merrassa. Toivottavasti juttu selviää. - Ja mukavaa että jaksoit taas kirjoittaa!
Tunnetko muuten sieltä Längelmäeltä Tunkelon ison talon väkeä. Olen useasti vieraillut siellä, ja on mieleenjäävä paikka.
Kihti oli minunkin mielessäni. Olen nähnyt läheltä parikin kihtipotilasta, joten minulla on aavistus sen vaivan vakavuudesta.
En tiedä, onko olemassa jotain kihdin kevytversiota. Tänään on tuntunut, että varvasvaivani on helpottumassa. Kävin jo kaupassakin. Sain kengän jalkaan, vähän onnuin vielä vähän mutta ei se mitään tuskaista menoa ollut. En mene vielä lääkäriin vaan tarkkailen tilannetta.
Dessu
Tunkelon nykyinen emäntä on Kirsti Kontio-Ollila, ranskankielen opettaja ja hyvä, varsin rempseä ystäväni, jonka viimeksi näin Ritvalan helkajuhlassa pyhänä.
Tunkelon Isontalon kyllä tiedän. Minulla on ollut vuosien varrella tapana viedä ulkomailta tulleet kesävieraani katsomaan Längelmäen vanhaa kirkkoa, sitä Niskavuoren Loviisan lapsuudenmaisemaa. Siitä on sitten usein ajettu kylätietä pitkin Tunkelon kartanon kautta eteenpäin syömään.
Talon väkeä en kuitenkaan sen kummemmin ole tullut tuntemaan.
"Tutuimmaksi" Tunkeloksi tuli opiskeluaikoina suomen kielen professori E. A. Tunkelo, jonka muotokuva katseli meitä opiskelijoita Castrenianumin seminaarihuoneen seinältä Helsingin yliopiston päärakennuksen neljännessä kerroksessa. Muhevan näköinen ukko, joka perusti Virittäjä-lehden ja päätoimitti sitä pitkään. Hänen tiukan katseensa alla olen mm. istunut ensimmäisen proseminaarini.
Kaikesta on kevytversiot. Siisti varasto sinulla! Olet järjestyksen mies.
Lähetä kommentti