Ennen osattiin

Helsingin keskustassa kävellessä on näinä päivinä oltava varovainen ja kaukaa viisas. Muutoin joutuu vaaliagitaation kohteeksi.

Dessu erehtyi tänään kulkemaan Aleksanterinkatua Stockmannille ja siitä Kolmen sedän aukiolle. Rauhallisen kulkijan mietteisiin vaipunut matkanteko häiriintyi, kun röyhkeitä hihaantarttujia oli vieri vieressä. Yksi tarjosi karamellia, toinen kutsui koppiin kahville, kolmas halusi muuten vain keskustella. Jokainen tarjosi mukaan lukemista. Dessu kuitenkin kylmetti sydämensä houkutuksille eikä pysähtynyt.

Dessu päätti vakiintuneen tapansa mukaan poiketa Kymppikirjastoon kuuntelemaan jotain kaunista musiikkia joka veisi ajatukset pois markkinahumusta, mutta kirjastossakin oli vaalitilaisuus. Kotona Töölöntorin reunalla oli postiluukusta tiputettu kolme vaalilehdykkää. Tätä pidän erityisen röyhkeäna, sillä ovessa on tarra ”Ei mainoksia”. Pistin nimet muistiin. 

Dessun hataraksi käyneen muistin onkaloista nousi esiin vaaliagitaatioon liittyvä vanha kirjoitus. Ei tarvinnut kauan etsiä, sillä Dessun kirjat ovat järjestyksessä. 

Kirjoittaja on Hermann Wellendorf ja kirjan nimi Das Buch vom Küssen (Kirja suutelemisesta, suom. Kallio). Vuosilukua ei ole enkä Googlestakaan löydä, mutta ilmeisesti se on 1920-luvulta.

Ennen osattiin! Näin vaaliagitaation pitäisi nykyisinkin mennä, jos homma oikeasti olisi hallinnassa. Voisi Dessukin hetkeksi aukiolla pysähtyä.

Suudelma agitatio välineenä

”Nainen valitsijana ja kansanedustajana on varmasti viime vuosikymmenien saavutus. Silti vaikuttivat entis´aikojen naiset vaalituloksiin. Siinä mielessä ovat varmasti mielenkiintoisia Englannissa toimeen pannut suutelovaalit.


Devonshiren herttuatar Georgiana oli niin innokas James Foxin kannattaja, että teki kaikkensa lemmikkikanditaattinsa hyväksi. Herttuatar, jonka kauneutta voimme vielä tänä päivänä ihailla Gainsborough kuvassa, kävi miehestä mieheen, lemmikkinsä hyväksi kiihoitustyötä tekemässä. Silloin hän eräänä päivänä kohtaamaan erittäin kovasydämmisen ihmisen joka ei kauniimmastkaan puheesta ei muuttanut mieltään.


Loppujen lopuksi mies sanoi antavansa äänensä Fox´in hvgäksi, jos hän saa herttuattarelta suukon. Mitäpä kaikkea ei tehdä periaatteen hyväksi. Herttuatar suutelikin miestä, joka ammatiltaan oli saippuamestari.


Asia tuli seudulla tunnetuksi. Seuraava äänestäjä jonka ääni maksoi suudelman, oli eräs lihava teurastaja. Myöskin hänen vaatimuksensa täyttyi. Nyt lisääntyi suudelmanhaluisten joukko siinämäärin, ettei herttuatar enää ehtinyt yksinään suoriutua niistä. Hän perusti ylhäisistä kaunottarista komitean jonka jäsenet kaikki ottivat osaa vaalikiihoitukseen ollen suudelmaobjekteina jäykkäniskaisille valitsijoille.”

"Opi, kuusikymmenvuotias..."

Dessu kävi Moskovassa työmatkalla ja joutui jälleen kerran harmittelemaan, ettei ole koskaan elämänsä varrella tullut opiskelleeksi venäjää. Toinen samanlainen sivistysaukko on ranskan kieli.

Kuinka paljon enemmän maasta ja kulttuurista ymmärtäisikään, jos siihen pääsisi kiinni kielen kautta. Ei yhtään lohduta, että Venäjälläkin aletaan jo kohtalaisen laajasti osata englantia. Työasiat ja yksityiskontaktit sujuvat kyllä, mutta syvempi taso jää saavuttamatta.

Dessu pärjää hyvin toisella kotimaisella, englannilla ja saksalla. Virokin käy jos ei tarvitse kovin monimutkaisia selittää. Muut kielet ovatkin sitten turistitasoa.

Mietintämyssyssa on suuria aikeita. Dessulla häämöttää vuoden kuluttua eläkkeelle siirtyminen. Päätöstä en ole vielä tehnyt, pakko ei ole. Mitä puuhaan sitten jos siirryn? Olisiko aika opiskella? Vai siirtyisinkö rentoon elämänmuotoon? Oppisinkohan vielä uuden kielen, vaikkapa venäjän tai ranskan? Käytännön tarvetta ei tietenkään ole, mutta ihan omaksi iloksi.

Joskus poikien kanssa tuumailtiin tuopin yli, mitä kaikkea voisi. Houkutusta oli ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä olisi totaalisen vierasta ja ennen kokematonta. Uuden kielen opiskelu ei olisi uutta, kun olen kieliä ennenkin opiskellut. Pitäisi olla aivan outoa ja omituista. Suorittaisinko lentolupakirjan? Hyppäisinkö laskuvarjolla? Ryhtyisinkö vuoristokiipeilijäksi? Vaeltaisinko pohjoisnavalle?

Taitavat olla vähän rankkoja tässä iässä ja tällä kunnolla. Ehkä jotain hillitympää. Toteuttaisinko lopultakin nuorena kesken jääneen projektin ja tekisin väitöskirjan? Vai opettelisinko lukemaan nuotteja, sitten soittamaan jotakin instrumenttia, vaikkapa banjoa tai balalaikkaa, ja sitten kun osaisin, lähtisin kiertueelle? Vai opettelisinko pelaamaan Angry birdsiä ja pyrkimään mestaruuskisoihin? Vai liittyisinkö FaceBookiin ja raportoisin jokaisesta kyljenkääntämisestäni?

Tässä on nyt vuosi aikaa miettiä. Innoittajana B. Brechtin Oppimisen ylistys, josta kirjoituksen otsikko on lainaus.
"Johtoon" en kuitenkaan aio siirtyä.

Työuria pitäisi lyhentää

Dessu on kotiutunut Raaseporin seminaarista, mutta ei yhtään viisaampana kuin lähtiessään. Seminaarin tuloksena perustettiin työryhmiä ja laaditaan selvityksiä ja kirjoitetaan muistioita, niin kuin aina ennenkin. Riittääpä puuhaa vuodeksi. Työttömyys ei uhkaa.

Maailmanmenoa tarkasti seuraavana henkilönä Dessu on havainnut julkisuudessa paljon rymistelyä sen puolesta, että eläkeikää pitäisi korottaa. Tällaista sanomaa ovat julkisuudessa veivanneet ihmiset, joita on totuttu pitämään aivan tolkullisina, viimeksi mm. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman. Tiedä sitten tuosta tolkullisuudesta… Taloudelliseen kasvuun siinä vain tähdätään. Uudeksi eläkeiäksi on suunniteltu jonkinlaista itse harkittavaa liukuma-aikaa, olikohan se jotain 77 - 81 vuotta tai jotain niillä paikkeilla, numeromuisti ei ole Dessun parhaita kykyjä eikä ole väliäkään. Uskon kuitenkin ehtiväni itse alta pois eläkkeelle ennen kuin päätöksiä ehditään tehdä.

Dessu on äskettäin lukenut teoksen ”Radikaaleinta on arki” (Koivulaakso - Kontula - Peltokoski - Saukkonen 2010) ja suhtautuu myönteisesti siinä esitettyihin näkemyksiin työurien tulevista tarpeista. Hyvinvoinnin ainoa perusta ei enää ole työ. Niinpä työmarkkinoiden järjestöt olisi pistettävä miettimään, miten työuria voitaisiin lyhentää.

Kiireellisintä olisi saada työuriin katko keskeltä, siis siinä vaiheessa kun perheisiin hankitaan lapsia. Jos joskus niin silloin ihmiset tarvitsisivat mahdollisuuden oman elämänsä säätelyyn.

Omituinen moraali ilmenee siinä, että suurta määrää nuoria pidetään työttömänä yhtä aikaa kun vaaditaan työurien pidentämistä loppupäästä. Asian pitäisi olla päinvastoin. Eläkeiän korottaminen johtaisi vain työttömyyden kasvuun toisessa päässä, ja työttömyydellä jos millä on tuhoisa vaikutus nuoren ihmisen syrjäytymiskehityksessä.

Dessu ei ole ollut elämässään päivääkään työttömänä ja hän on tehnyt koko ikänsä niin sanottua kevyttä sisätyötä, jossa ei tule hiki eikä vilu eivätkä kädet likaannu. Hän kuuluu ammattinsa ja akateemisen koulutuksensa perusteella niin sanottuun laiskanpulskeaan ylempään keskiluokkaan. Jos nyt Dessulle ja hänen kaltaisilleen alettaisiin maksaa viimeisiltä, pidennetyiltä työvuosilta eläkkeen superkertymää, se suosisi nimenomaan ylempää keskiluokkaa, joka jaksaa tehdä niitä ylimääräisiä vuosia. Raskasta työtä tekevät eivät superkertymään pääsisi.

Dessun eetos ei tällaista pyrkimystä pidä hyvänä. Tuloerot kasvaisivat. Aikaisin uupuneiden ihmisten pieniin eläkkeisiin niitä superkertymiä pitäisi saada, ei suuriin. Dessu ja hänen kaltaisensa pärjäävät kyllä nykyisilläkin kertymillä.

Pidän viisaana kirjassa esitettyä näkemystä, että valtava osa kansanterveydellisistä ongelmista johtuu palkkatyön aiheuttamasta stressistä ja uupumuksesta. Dessu tuntee monta burn outista ja masennuksesta kärsivää, erityisesti ikäisiään naisia hoito- ja opetusaloilta. Jos ihmiset pääsisivät irti ylenmääräisestä työstressistä, julkisen sektorin palvelutarpeet pienenevät terveydenhuollon ja hoivan alueella. Tilaa jäisi vaikkapa kultuurille ja taiteelle.

* * * 

Dessu itse, vaikka onkin laiskanpulskea siistin sisätyön tekijä, on juuri näinä aikoina varsin stressaantunut. Viikonloppuseminaarin rasitukset ovat vielä alitajunnassa, ja uusia stressinaiheita tunkee jo sieluun. Loppuviikosta olen lähdössä työmatkalle Moskovaan, ja Berliinin-matka on myös näköpiirissä. Moskovaan onneksi pääsee junalla, ja se on minulle nautinnollisempi matkustustapa kuin lentäminen. Venäjän-junissa on omanlaatuisensa tunnelma, toivottavasti vieläkin. Edellisestä kokemuksestani on jo kymmenkunta vuotta.

Dessun blogi jää nyt tauolle.

Sama uudestaan

"Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.


Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.


Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.


Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi. "

* * *

Tuntuiko yllä oleva teksti tutulta? Dessun blogin vanhat lukijat saattavat kokea lukeneensa tämän aikaisemminkin. He ovat oikeassa. Tämä on vanhan toistoa . Laiskuuteen taipuvaisena henkilönä Dessu on sitä mieltä, että vanhan kierrättäminen on paikallaan muussakin kuin vanhojen tavaroiden kierrätyskeskuksessa. Vuodessa mikään ei ole muuttunut. Tarkemmin sanoen mikään ei ole muuttunut kahdeksassa vuodessa, sillä seminaari ja sen valmistelut ovat toistuneet samanlaisena niin kauan.

Kovasti toivon, etteivät seminaarin vaikutukset kaikilta osin ole samat kuin viime vuonna .

Viisumia hakemassa

Dessulla oli tänään asiaa Ludviginkadulle. Menin hakemaan viisumia.

Kohdemaa ei ollut Venäjä eikä muukaan perinteinen viisumimaa vaan Ankkalinna. Päivälehti-museossa on avattu näyttely Aku Ankan kunniaksi tämän saavuttaessa eläkeiän. Yksi osa näyttelyä on kone, joka hakemuksesta myöntää viisumin päivänsankarin kotikaupunkiin.

Minullekin myönnettiin. Turvaluokitukseen tarvittava henkilötarkastus ei tosin ollut turhantarkka. Hakijalta kysyttiin sukupuoli ja etunimi, ei muuta. Viisumikone otti valokuvan hakijasta.

Hiukan epäilin, mitä viisumikone tuumaa etunimestäni. Ankkalinnassa kun asustelee myös kuuluisa kaimani, joten sekaantumisvaara on ilmeinen. Tuumin, olisiko parempi antaa koneelle kastetodistukseen kirjoitettu alkuperäinen etunimeni, joka on Robert. Päätin kuitenkin pysytellä vakiintuneessa etunimessäni, sillä kastenimellä minua ei tunne kukaan.

Kun kone sitten printtasi viisumini, siinä oli kaksi yllätystä. Kone oli harjoittanut luovaa byrokratiaa ja antanut minulle uuden sukunimen ja uuden ammatin. Valokuva on hieman epätarkka, sillä siinä ei näy, että minulla on silmälasit ja parta. Rusettia en käytä. Muutoin kuva on melko onnistunut. Se muistuttaa kohtuullisen paljon tämän blogin yläkulmaan sijoittamaani kuvaa. Molemmissa on käsi kohoamassa luonteenomaiseen asentoon ja askel on jämerä. Kuva kelpaa.

Henkilön luonnehdinta ei ole hullumpi, jos jätetään väärä ammatti huomiotta. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen.  (Viisumin saa suuremmaksi klikkaamalla)

* * * 

Aku Ankka on ajankohtainen muutoinkin kuin 60-vuotisjuhlansa vuoksi. Kohta on vaalit ja hän saa taas paljon ääniä. Hän olisi ilmeisesti tullut viime vuosikymmeninä valituksi jokaisessa eduskuntavaalissa, jos olisi ollut ehdokkaana. Valitettavasti hänelle annetut äänet on hylätty. Aikamoista pikkusieluisuutta valintalautakunnilta! Jään vaan miettimään, minkä puolueen Aku valitsisi, jos ehdokkaaksi ryhtyisi. Ei ainakaan kepulainen eikä kristillinen. Ehkä demari.

Kun katselen blogini vasenta saraketta kohdasta "Liity Dessun blogin lukijaksi", huomio kiinnittyy kuvaan siinä rivin keskipaikkeilla. Siinähän se päivänsankari hymyilee. Kuva täsmää, nimi ei. Herääkö kenelläkään epäily, kuka oikeasti kirjoituksiani lukee, salanimellä? Tunnettuahan on, että moneen toimeen hän ehtii ja innostuu.

VIISUMIN HAKIJOILLE LINKKI:  http://www.paivalehdenmuseo.fi/vaihtuvat-naeyttelyt.html

Joutilaan mietteitä

Japanin tapahtumia seuratessa on tullut monenlaista mieleen. Talous kuulemma lähtee nyt nousuun, pörssisijoituksilleen tuottoa toivovat ovat nyt optimistisia, kun liiketoiminta elpyy erityisesti rakennusalalla. Jopa Suomen puunjalostus- ja rakennustuotanto on toiveikas, kun myyntinäkymät parantuivat.

Niinpä. Joillakin menee taas hyvin.

Dessu ei ole yhtä innostunut, melankolinen luonteeltaan kun on. Hän on kuunnellut sydän syrjällään uutisia. Japanissa lomalla ollut tuttavapariskunta on löytynyt vahingoittumattomana. Pelko on kuitenkin päällä, sillä ydinvoimalat, nuo ihmiskunnan hulluuden mahtavimmat monumentit, ovat edelleen suurtuhon partaalla.

Muistiin nousi japanilainen mestari Kenkô, viisas mies 1300-luvun alusta. Seuraavat sitaatit ovat häneltä (suom. Kai Nieminen). Ihan kuin hän puhuisi kuvakielellä näistä nykymaailman lohikäärmeistä.

”Korkeimmilleen kohonnut lohikäärme kaatuu, sanotaan. Kuu täyttyy vähetäkseen; mikä kukoistaa, alkaa kuihtua. Kaikki mikä ei pääse edemmäs on jo lähellä tuhoaan. 
 
-  -  Ajat vaihtuvat, kaikki katoaa. Riemua seuraa murhe, murhetta riemu. Kukoistavat seudut autioituvat asumattomiksi. Jos talot säilyvät, asukkaat vaihtuvat uusiin. Persikankukat, luumunkukat eivät sano sanaakaan, kenen kanssa siis puhua menneistä? Vain jäljet kertovat muinaisista ylväistä ajoista, niin on kaikki kestämätöntä. Mahtoiko kukaan osata kuvitellakaan että kaikki katoaisi näin täydelleen? - - Muutamissa paikoissa ei ole jäljellä minkään vertaa: vaikka kivijalka olisi säästynyt, kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä siinä on ollut.
Niinpä niin: turhaa, perin turhaa on tehdä suunnitelmia kaukaisen, tuntemattoman tulevaisuuden varalle.”

Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Mukavia miehiä

Maanantaina alkuillasta Dessu käveli Helsingin keskustan läpi ja hämmästyi. Mannerheimintiellä Vanhan ylioppilastalon kohdalla olisi luullut, että sota on syttynyt.
Kadun reuna oli pitkältä matkalta täynnä mustia autoja, poliiseja ja turvamiehiä oli katukäytävä täynnä, valot vilkkuivat, kävelyreitti oli suljettu.

Vähän Dessu osasi arvata, mistä oli kyse, mutta ei kokonaan. Tieto tuli vasta seuraavan päivän iltapäivälehdistä. Yhdysvaltain varapresidentti oli paikalla. Hän oli poikennut syömään viereiseen ravintolaan.

Sehän oli lehtien mukaan ennenkuulumatonta. Maailman tärkeimmän valtion kakkosmies oli poikennut tavalliseen kuppilaan ja istunut tavallisten asiakkaiden sekaan. Ravintola oli saanut tiedon tulevasta asiakkaasta vain varttitunnin etukäteen. Turvamiehet olivat nuuskineet nurkat, ja sitten vieras oli astunut sisään ja tilannut pizzan. Seurue oli iso, jotain 30 henkeä, suurin osa tietysti turvamiehiä. Pizzanpaistajaa oli vartioitu, ettei päässyt livauttamaan mitään sopimatonta sekaan.

Että niin tärkeä vieras niin tavalliseen ravintolaan. Taitaa olla kansanomainen mies. Dessu itse käy usein samassa ravintolassa lounasaikaan. Virgin Oilin noutopöytälounas on Dessun mieleen. On caesarsalattia ja italialaistyyppisiä lämminruokia. Hinta 11 e, ja vihreällä kortilla saa bonusta. Varapresidentillä ei varmaankaan ollut bonuskorttia.

Paikka oli ennen elokuvateatteri Bio-Bio. Tai siis vain portaat ovat siitä jäljellä, sisätilat eivät ole entiset. Joskus 60-luvulta alkaen Bio-Bion portaat olivat Helsingin nuorison keskeinen kokoontumispaikka, siinä on istuskeltu, siinä on poltettu pilveä, siinä radikaalit osoittivat mieltä ja aiheuttivat pahennusta. Eeva Ristan ottama kuva on siltä ajalta, jälkimmäinen kuva minun viime syksyltä (klikkaamalla suuremmiksi).

Lehdet hehkuttivat vierailun antia. Presidentille tuli kutsu Valkoiseen taloon. Vieras kehui Suomea vaikka mistä. Ylistystä tuli tasa-arvosta, Afganistanista, koulujärjestelmästä, yhteistyöstä. Ilmeet olivat iloiset - hymyiltiin, naurettiin. Vieras olisi halunnut viipyä pidempään.

HS kehua retosti tapaamista täysillä, HBL vähän aavisteli myös amerikkalaista PR-osaamista: ”De förstår sig på vikten av honung, inte bara käpp och morot.”

Kertakaikkisen mukavantuntuinen mies. Tuli mieleen, että ovatkohan minun aiemmin esittämäni  näkemykset suomalaisesta kehumismentaliteetista jo mennyttä aikaa.

* * * 

Dessu sattui äskettäin paikalle, kun toinen mukava mies esiintyi. Persupuolueen puheenjohtaja TS (jonka nimen jätän tässä mainitsematta, etten joudu viestivyöryn kohteesi) esiintyi. 

On kerta kaikkiaan mukavantuntuinen mies. Juttu luistaa, osuvia tölväisyjä riittää, viesti on ymmärrettävää. Tällaisen miehen kanssa voisi olla mukavaa poiketa kaljalle. Miestä katsomalla voisi arvailla, että kaljalle on jo poikkeiltukin. Olisi varmasti lupsakasta seuraa.

Perässä kuitenkin hiihtää toisenlaisia miehiä. Katselin tätä kuuluisaa kielitieteilijää. Posket punottivat, kiihko oli vaistottavissa. Hesarin kuukausiliitteen toimittaja oli paikalla ja kirjoitti osuvan kuvauksen. En käyttäisi sanaa ”lupsakka” tästä ehdokkaasta.

Meitä on niin monenlaisia.

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.

Postmodernia

Kevään alkamista voidaan yleisesti ottaen pitää myönteisenä tapahtumana, mutta on siinä (ainakin) yksi harmillinen puolikin. Se on katujen liukkaus.

Päivällä sulaa, yöllä jäätyy, ja Dessunkin työmatkakävely Töölöntorilta Kruununhakaan muuttuu vaaralliseksi. Pitää etsiä uusia reittejä, sillä Etu-Töölön pikkukadut ovat pahoja. 

Kävelyreittieni muutoksella on kuitenkin myös poliittinen ulottuvuus.

Normaalioloissa kävelyni kulkee usein Kepupuolueen päämajan editse, ja sillä kohdalla on viime aikoina vaistonnut kadulle asti paniikkitunnelman. Nyt reitti on kuitenkin liukas ja siihen osuu kunnon alamäki, joten turvallisuuden nimissä reitti on toistaiseksi hylättävä.

Tänä aamuna valitsin korvaavaksi reitiksi pääväylän, joka on paremmin hiekoitettu. Se reitti sattuu kulkemaan Persu-puolueen päämajan editse. Sen kohdalla ei nyt ollut havaittavissa erityisempiä paniikkitunnelmia.

Persupuolue on viime aikoina tullut julkisuuteen taidepoliittisin kannanotoin. Kepu-puolue ei tätä ole erityisemmin korostanut, ymmärrettävää kyllä, sillä edellisten vaalien rahoitukseen liittyneet taulumyynnit aiheuttivat jälkipuheita. Tulevissa vaaleissa Juhani Palmu joutunee siis puille paljaille.

Persupuolue vastustaa tekotaiteellista postmodernismia, joten Juhani Palmulla taitaa Kepupuolueen paniikkitilasta huolimatta olla valoisa tulevaisuus edessään. Persulaistaidekriitikot mitä ilmeisimmin osaavat arvostaa hänen maalaamiaan latoja. Ne eivät edusta kammoksuttavaa postmodernismia.

Kävelyreitilläni tulin miettineeksi, mistä persulaisten postmodernismikammo on syntynyt. Syy oli ilmeinen. Puoluetoimiston nurkilla sitä on vaikka kuinka paljon. Etu-Töölö on yhtä postmodernismia.

Hesperiankadun päässä on Risto Rytin muistomerkki. Se on oikein postmoderni. Voisi toimia vaikka leikkipuiston lystikkäänä kiipeilytelineenä. Puiston toisessa päässä on Relanderin muistomerkki, ei hassumpi sekään. Siitä ei ole pitkä matka Mika Waltarin muistomerkille, joka sijaitsee kantakapakkani Eliten edustalla. Waltari kuljeskeli niillä nurkilla usein pienen koiransa kanssa, sillä hän asui lähellä, Tunturikadulla. Muistomerkki on muinaisesta egyptistä vaikutteita saanutta postmodernismia.

Kun persulainen astuu Risto Rytin muistomerkin kohdalla kadun yli ja kävelee pätkän verran oikealle, hän näkee Kekkosen muistomerkin. Se on kaikkein paras. Tosin nyt se on peitetty kannen alle ja sillä on aita ympärillä ja koko roska on paksun lumikerroksen alla. Näin huonosti on käynyt muistomerkille, jonka näkyvin osa on vesiallas. Siihen nimittäin tuli sorsia, ja sitten tuli mummoja ruokkimaan sorsia, ja sitten menivät altaan putket ja viemärit tukkoon pullamössöstä.

Näin talvella. Kesällä Kekkosen allas houkuttelee usein öiseen aikaan Federico Felliniltä vaikutteita saaneita postmoderneja ohikulkijoita. Dessu itsekin on katsellut eräänä kesäyönä muunnelmaa Anita Ekbergistä Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Persulaisäijiä ei ilmeisesti sattunut paikalle - olisi ehkä asenne tätä taidesuuntausta kohtaan lientynyt.

Siitä ei ole pitkä matka Kiasmaan. Se jos mikä on postmoderni - päältä ja sisältä. Kiasmaa vastapäätä seisovat vielä Juho Kusti ja Alli. Persulaisen pahaa oloa ovat kuitenkin matkan varrella helpottaneet Kyösti Kallion, Svinhufvudin ja Ståhlbergin patsaat, ne ovat ihan kunniallisia.

Tällaista taidetta kotinurkillani Töölössä. Että ymmärtäisimme Persu-puolueen taidelinjausten perusteet.

Kuvassa (klikkaamalla suuremmaksi!) Risto Rytin muistomerkki Hesperiankatujen ja Mannerheimintien kulmassa. Taustalla häämöttävässä talossa asuva myöhempien aikojen presidentti on varmasti ikkunasta katsellessaan tullut joskus miettineeksi, millaisen muistomerkin hän aikanaan saa. Olisiko postmoderni ehkä parempi kuin realistinen näköispatsas?

Vapaa umpihanki

Dessu on työn raskaan raataja ja siksi joutunut palaamaan hiihtolomalta Töölöntorin nurkalle, tosin hiihtämättä lomalla metriäkään. Autolla ajoa tuli sitäkin enemmän.

Autolla ajo on toki urheilua sekin. Ainakin näin voi päätellä katsomalla takavuosien nimilistoja vuoden parhaista urheilijoista. Urheilun merkeissä siis väittää hiihtoloman viettäneeni.

Hiihtoa olen kyllä kotioloissa harrastanut. Kuten aiemmin kerroin , ostin syksyllä uudet sukset ja muut hiihtotarvikkeet. Kirjanpitoni ja tasaisen vauhdin taulukon mukaan voin kertoa hiihdon maittaneen. Saavutan sadan kilometrin rajan jo ennen vappua, mikäli lumi ei Keskuspuistosta sula. Se on enemmän kuin kertaakaan yli kolmannesvuosisataan.

* * * 
Helsingin Sanomat kyseli ”intellektuelliraadiltaan”, pitääkö suomalaisen osata hiihtää. Vastaajista 43 % sanoi, että pitää. Joidenkin mielestä taito jopa kuuluu ”maassa maan tavalla” -oppimäärään.

Muutamissa kommenteissa tuoksahtaa kunniavelka talvisodan veteraaneille, Kekkosen aika ja muistot koululaisten kansalaishiihdoista, joiden kilometrimäärät merkittiin vaaleanpunaiselle kortille. Sellaiseen Dessu itsekin kansakoulussa osallistui. Äiti todisti nimikirjoituksellaan, että hiihdetty on. Kortti vietiin kouluun ja palkinnoksi opettaja antoi anorakkiin kiinnitettävän hihamerkin.

Totisuuden vastapainoksi jotkut raatilaiset irvailivat, että maahanmuuttajille pitäisi jo rajalla pistää Järviset jalkaan ja asettaa 20 km:n hiihtotestiin. Sota- ja kriisialueelta tulevan laji voisi olla ampumahiihto. Vain perinteellisellä tyylillä suoritettu testi hyväksyttäisiin, sillä epäesteettisesti eteneviä luistelijoita emme tänne halua. Toinen raatilainen jatkaa, mitä muutakin jokaisen suomalaisen pitää osata: ” - - pitää tuntea piispa Henrik ja Lalli, Mainilan laukaukset, pitää olla lukenut Kalevalaa, Runebergiä ja Kiveä ja tietää, mitä ovat YYA, KOP ja SYP”.

Sitten on vielä muitakin taitoja, joita jokaisen suomalaisen tulee osata: tervata puusukset, saunoa, tehdä vihta (vasta), soutaa, uida, kasata rynnäkkökivääri, rypyttää karjalanpiirakka, tyhjentää puuseen alunen, sytyttää nuotio ja soittaa kannelta. 

Yhden mielestä hiihtotaito on suorastaan suomalaisen geneettinen ominaisuus siinä kuin ruisleivän syöminen ja humalahakuisuus. 

* * * 
Dessu itse on Keskuspuistossa hiihtäessään ymmärtänyt hiihtämisen meditatiivisen olemuksen, mutta silloin ei saa hosua. Pitää pysähtyä, pitää edetä hiljalleen. Se on kuitenkin lähes mahdotonta, sillä ladulla on muitakin. Perinteellisellä tyylillä hiihtäjistä minulla ei ole huonoja kokemuksia mutta luistelijoista on. Niillä on vimma päällä, siinä ei ole mitään meditatiivista. Ne ovat kuin Audi-miehet kolmostien ohituskaistalla: sataakuuttakymppiä on päästävä ja hitaammille tumpeloille sähistään verbaalista keskisormea. 

Urheilusta on katoamassa rentous. Suomen kaikkien aikojen paras hiihtäjä Elmo (Juhani Peltonen 1978) kelpaisi edelleenkin malliksi. Andien talvikisoissa hän voittaa kultamitalin 50 km:n hiihdossa mutta ei vedä hommaa kireälle. Hän polttaa piipullisen ja ottaa torkut kesken kisan. Hurmioituneet radioselostajat eivät voi muuta kuin suositella menetelmää jälkipolville. Mutta ei näytä menneen perille.

Tällä kokemuksella Dessu ymmärtää entistäkin paremmin Aaro Hellaakosken mietelmää

”Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki”
(Huojuvat keulat 1946).

Autolla ajaessaan Dessu ei ole vapaa, vaikka ei omistakaan Audia eikä aja sataakuuttakymppiä. Hänen on kuitenkin pidettävä auto kahden ojan (lumipenkan) välisellä alueella ja mentävä mihin tie vie. Keskuspuistossakin hänen on pysyttävä latu-urilla, sillä uusilla kapeilla suksilla ei pärjää umpihangessa niin kuin pärjäsi vanhoilla puusuksilla. Hellaakoski ei siis nähnyt tulevaa kehitystä. Toisaalta tämä Tyttönormaalilyseon biologian ja maantiedon yliopettaja ei työhön Museokadulta Runeberginkadulle kulkiessaan varmaankaan osannut aavistaa, että joskus keksitään sellainenkin vekotin kuin moottorikelkka. Sillä sujuisi vapaa umpihankikin, mutta moottorikelkkaa Dessulla ei ole. Eikä tule.

Dessu ei ollenkaan innostu Perussuomalaisen puolueen kansallisromanttisesta ideologiasta. Hiihto kuuluu varmasti puolueen hyväksymiin toimintamalleihin, sillä siinä ei ole hitustakaan postmodernia, ellei sitten se luistelutyyli. 

Hiihdossa Dessu kuitenkin on lähimmillään puolueen linjaa, ei kuitenkaan minkään kansallisen identiteetin takia vaan ihan itsensä vuoksi. Hiihtäminen metsässä on parhaimmillaan hieno kokemus, matka oman pään sisälle ja miksei meditatiivinen kokemuskin, jos sen haluaa niin nimetä. Siitä saa sisäistä harmoniaa. Parasta se olisi asenteella ”mehtäsuksilla ja umpihankeen!”, niin kuin yksi HS:n raatilainen asian ilmaisee.

Hiihtotunneliin en lähtisi. Siellä kai rynnistelevät selkä kyyryssä ja jalat levällään ne ”havuja, perkele” -tyypit, jotka Keskuspuistossa luistellessaan eivät huomaa, että siellä on metsää. Vaikka ei kai hiihtotunnelissa havuja ole. 

Miksi muuten kaikissa lajeissa ei ole hiihtoputkia? Ajatelkaapa pilkkimiehiä, jotka eivät voi toteuttaa intohimoaan kesällä. - Uskokaa pois, että vielä tulee päivä, jolloin jotkut kehittyvien maakuntien businessmiehet havaitsevat tässä ansaintamahdollisuuden ja rakentavat järven ylle hallin. Siellä hallissa järven jää ei koskaan sula, ja niinpä pilkkiminen käy kesälläkin, ja kassakone kilisee.

Toivottavasti ei kuitenkaan Längelmäveden ylle, sillä sen rannalla Dessulla on kesäkoti. Mieluummin vaikka Päijänteelle tai Puulalle.

Kuvassa vapaata umpihankea. Sen saa vielä suuremmaksi ja vapaammaksi klikkaamalla.