maanantai 11. maaliskuuta 2024

Kyllä muistan

Eräs tuttava kertoi kirjoittavansa muistelmiaan. En ollenkaan yllättynyt.  Lisäksi hän kertoi mainitsevansa minutkin muutamassa 1970-luvun kohdassa.  Sekään ei yllätä.

Vähän kuin olisi lupaa pyytänyt. Että ei kai minua haittaa, jos mainitsee. Vielä hän ei olut varma, tuleeko nimi esiin vai ilmaiseeko hän jotenkin anonyymisti ”eräs ystävä” tai jotakin sellaista.

Ei ollenkaan haittaa. Ystäviä todellakin oltiin ja ollaan edelleen, vaikka usein ei tavatakaan. Kyllä minä ne samat muistan. Tuttavapiiri kyllä tunnistaa, kuka tämä ”eräs ystävä” on. Ja näitä ”eräitä ystäviä” riittää kirjaan isompikin joukko.

Lauantain (09.03.24) HS kirjoitti pitkän jutun ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet itsensä tutun kirjailijan romaanihenkilön mallina. On aiheutunut riitoja ja pahaa mieltä. Kuva ei aina ole ollut kaunis. Toisaalta vääriä tunnistuksia on myös ollut. Eräs tuttu kirjailija kertoi joutuneensa hankaluuksiin tällaisessa tapauksessa. Joku kiivas lukija oli ”tunnistanut” itsensä kirjasta eikä millään suostunut uskomaan epäilyä aiheettomaksi.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat suosittuja.  Kun katselen omaa toteutunutta lukulistaani viime vuosilta, huomaan, että juuri tähän suuntaan minunkin valintani ovat painottuneet.

Aivan erityistä viehtymystä huomaan tunteneeni kirjoihin, joissa kerrotaan suunnilleen itseni ikäisten ihmisten elämästä. Tuttu aikakausi, samansuuntaiset elämänvaiheet, sukupolvikokemukset, tutut paikat, usein tutut henkilötkin. Näistä lukee mielellään – ihan kuin minä itsekin pyörisin siellä kertomuksessa mukana.

Tässä näitä sukupolvikuvauksia – seassa toki muutaman vanhemmankin kirjailijan henkilökuvia. Mutta kaikkien näiden nuorempien kanssa olen sattunut kulkemaan hyvin paljon samoja reittejä, jotka hyvin muistan.

 






tiistai 5. maaliskuuta 2024

Kiiltävä olla pitää

Vanha kaveri kävi kylässä. Niin kuin aina, nautimme virvokkeita ja katselimme vanhoja valokuvia. Erityistä huomiota kiinnitettiin kuviin, joissa näkyi lapsuuden autoja.

Minun perheeni hankki ensimmäisen autonsa 1956. Sen nimi oli Ifa F8. Muistan kun se tuli pihaan. Se oli tosi hieno. Elämä muuttui heti herraskaisemmaksi. Ifan kyljet olivat jonkinlaista pahvia; kun siihen koputti, kuului jännittävä kumahdus.

Kuva on hämäystä. Siinä isä istuu kuskin paikalla. Ei se niin mennyt. Ajokortin ajoi äiti. Isä rakensi Ifalle autotallin tuohon saunan ja liiterin jatkeeksi. Siitä tehtiin niin suuri, että ikkunan kohdalla oli tilaa höyläpenkille. - Ajokortin isä hankki vasta pari vuotta myöhemmin. Äiti pelkäsi peruuttaa Ifan talliin, vaikka tehtiin leveä ovi. Isä hoiti peruuttamisen ilman ajokorttia.

En koskaan tullut kysyneeksi, miksi ajokorttien järjestys oli näin epätavallinen.Isän kantti kesti istua naiskuskin vieressä. Ehkä oudon järjestyksen syy oli työmatkojen pituus. Äidillä oli matkaa pari kilometriä, isällä vain puoli kilometriä. Äiti ajoi Ifalla töihin hyvällä ilmalla, mutta sateella hän meni polkupyörällä. Ifaan olisi tullut tahroja.


Seuraava automme oli Folkkari. Sitäkin varjeltiin sateelta. Autotalli oli valmis, kuten kuvasta näkyy. Sähköpylväskin pystytettiin oven pieleen johtoa varten. Valoisassa tallissa oli mukava vahata Folkkaria kiiltäväksi – minäkin opin.

Seuraava auto oli Vauxhall Victor.  Sillä retkeiltiin kesälomilla pitkin maailmaa eli Ruotsissa ja kerran jopa Tanskassa. Isä ajoi, äiti vahti vieressä, ettei nopeusrajoitus ylity. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja luin takapenkillä kirjoja. Takakontissa oli teltta, ilmapatjat, retkipöytä ja jakkarat sekä priimuskeitin. Ja trasselia ja vahaa. Ulkomailla pitää näyttää siistiltä!

Sitten tuli Opel Rekord. Telttaretket jatkuivat mutta minä enimmäkseen onnistuin rimpuilemaan niistä vapaaksi. Kun olin 17, isä hommasi opetusluvan. Opetus oli usein suhteellisen sopuisaa. Inssiajon suoritin samana päivänä kun täytin 18. Opelilla ajelin  abivuoteen asti. Punaisessa pinnassa pöly ja kura näkyi harmillisen hyvin. Sitten ostin omilla tienesteilläni vanhan Rättisitikan ja yo-tutkinnon jälkeen muutin Tukholmaan. Sitikkaa ei tarvinnut vahata ollenkaan. Kyljissä oli kukkatarroja ja muita koristeita.

Autotallin ovi kävi kapeaksi jo Vauxhallilla, ja Opelilla teki jo tiukkaa. Äiti ei uskaltanut yrittääkään ajaa sisään. Leskeksi jäätyään hän luopui Opelista. Seuraavan auton valinnan keskeinen kriteeri oli kapeus. Kapea auto löytyikin. Sen nimi oli Lada. Äiti rohkaisi mielensä ja oppi peruuttamaan talliin. - Toinen kriteeri oli, että Ladaa ei tarvinnut kaiken aikaa vahata.

 


perjantai 1. maaliskuuta 2024

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.


959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.