Uutta oppimassa

Henkilökohtaisen sanavaraston laajentaminen on aina tarpeen, totta kai. Kun kirjoittaa paljon, on syytä kehittää ilmaisukykyään. Eikä se puheessakaan pahitteeksi ole.

Niinpä minäkin pistin projektin käyntiin. Vuosien mittaan kavereiden kanssa käydyissä kapakkapöydän kehityskeskusteluissa olen tullut tuskallisen tietoiseksi semantiikan alaan kuuluvan kielikykyni puutteista. On sanastollisia osa-alueita, joissa en pärjää ollenkaan. Kielenkäytön ammattilaiselle se on noloa.

Tilanteen korjaamiseksi olen vappua edeltävänä viikonloppuna käynyt läpi kuvassa näkyvät alan oppiteokset. Heikosti hallitsemani sanastollinen aihepiiri tulee näissä teoksissa asiantuntevasti esitellyksi.

Yhtä aihepiiriä kuitenkin edelleen vierastan. Se on erotiikan ja seksin sanaston runsas käyttö kirouksina ja herjauksina. Keskeinen osa oppikirjojen tarjonnasta on juuri sitä.

En vieläkään pääse yli siitä, miksi kieli valitsee seksuaalisuuden ja lemmiskelyn sanaston käytettäväksi juuri sillä tavalla, että se näyttäytyy rumana ja halveksittavana, usein suorastaan inhottavana. Jokin tässä tuntuu kääntyneen totaaliseksi väärin ymmärrykseksi.

Jopa eroottisesti umpiankeaksi näyttäytyvä uskonto osaa kohdittain upean erotiikan. Lukekaapa Raamatusta luku nimeltä Korkea veisu. Ei ole pitkä luku mutta sitäkin kauniimpi ja verevämpi! Tai miten kauniisti ilmaisi Waltari Sinuhessa moneen kertaan: "... meni ja iloitsi naisen kanssa."  Miten ihmeessä suomalainen rehevä kielenkäyttö tekee aiheen kokonaan likaiseksi ja iljettäväksi?

Tätä osaa laajentuneesta sanavarastostani en ota käyttöön. Muilta osin ehkä tai kyllä.

Ajankohta on tietoisesti valittu, sillä vappu on sopivin mahdollinen hetki kokeilla käytännössä taitonsa edistymistä.

Kun siis tänään vappuaattona lähden taas vanha vappuviuhka kädessä hillumaan Helsingin yöhön, aikomukseni on suruttomasti esitellä monipuolistunutta sanastollista kompetenssiani niin tutuille kuin tuntemattomille seuralaisille. On jännittävä nähdä, kuinka tulevat hämmästymään!

Toivotan lukijoillekin iloista vappumeininkiä!

Kuin silloin ennen

Otsikko on harhaanjohtava. Mikään ei ole niin kuin silloin ennen. Ei edes Eeva.

Jos jonkun niin juuri Eevan soisin olevan ennallaan, mutta ei. En olisi tuntenut häntä, jos hän olisi kadulla vastaan kävellyt. Onneksi tapaaminen oli sovittu Stockmannin kellon alle, siihen helsinkiläisten perinteiseen tapaamispaikkaan. Siinä tunnistaminen onnistui. Ei edes tarvittu niitä elokuvista tuttuja keinoja tunnistamisen varmistamiseksi (neilikka napinläpeen, knalli päähän, The Times kainaloon).

Eeva kyllä sanoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kadun toiselta puolelta. En muka ollut muuttunut ollenkaan. Minä esitin olevani tuollaisesta vähän loukkaantunut, sillä olin toivonut hänen kehuvan minua entistäkin komeammaksi. Mutta ei kehunut. Parran sanoi harmaantuneen. Vyötärölle kertyneitä kiloja hän ei varmaankaan huomannut, kun ei mitään sanonut.

Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut kuukautta vaille 49 vuotta. Ehtii siinä ajassa harmaantua. Olimme silloin 19- ja 17-vuotiaita. Siinä oli ihmettelemistä, että oudosti vei tie lukiovuosien läheiset ystävät erilleen, ettei 49 vuodessa ole ollut minkäänlaista kontaktia tai tietoa toisen vaiheista. Minun muistoissani hän on ollut kaikki nämä vuodet Jyväskylän tyttölyseon eli "Tipulan" oppilas ja Teiniteatterin runotyttö. Kunnes sitten äskettäin tuli yllättävä facebook-kaveripyyntö. Siitä kirjoitin kuvan kera täällä.

Kellon alta tie vei kadun yli Kalevankatua ylämäkeen ravintola Kosmokseen. Sinne minä vanhasta muistista aina vien tärkeimmät vieraani. Siellä on keskusteluille suotuisa akustiikka ilman häiritsevää meteliä.

Mutta ei ole Kosmoskaan niin kuin ennen. Kulta-aikaan se oli taiteilijakapakka vailla vertaa. Siellä kävivät kaikki. Tutuiksi tultiin, kalja kuohui, tupakansavu oli sakeaa. Siellä viihdyttiin. Minä olen jopa suorittanut  professori L:lle kotimaisen kirjallisuuden suullisen tentin siellä kulmalooshissa.

Nyt Kosmos on paremman puoleinen ruokaravintola, alkuperäisen miljöönsä kyllä ansiokkaasti säilyttänyt. Keskustelulle suotuisa akustiikka on ennallaan. Mutta taiteilijat ovat poissa, kaljakuohu ja tupakansavu ovat poissa.

Siellä istuimme Eevan kanssa muutaman tunnin. Muistelimme menneitä mutta menneet johtivat tietysti vähän väliä nykyhetkeen.

On jotenkin hämmentävää huomata, miten pitkäaikainen ulkomailla asuminen ilman tiiviitä kontakteja Suomeen etäännyttää Suomen asioista. Näin on tapahtunut Eevalle. Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä kävi ilmi, että hänellä ei ole mitään käsitystä Suomen poliittisista oloista tai niihin liittyvistä henkilöistä. Eikä Suomen julkisuudesta ylipäätään, ei edes lukiovuosien omasta kaveriporukastamme viihdejulkisuuden tai politiikan tähtikaartiin nousseista henkilöistä.

Kosmoksesta kävelimme rautatieasemalle. Kehäradan juna vei Eevan lentokentälle ja sieltä lentokone kauas pois. Erotessa mietimme, meneekö seuraavaan kertaan taas 49 vuotta.

Victor Hugon pahaenteiset sanat

Onko niin, että juuri tänään 15. huhtikuuta 2019 on se paha päivä, jolloin eurooppalaisen kulttuurin suurenmoinen symboli  häviää maan päältä?

Se päivä, jonka Victor Hugo ennustaa tulevaksi kuuluisan romaninsa alkulauseen viimeisillä riveillä.

Toipuuko Eurooppa?