Nyt jo kehtaa

Nyt jo kehtaa tunnustaa. Nuorena ei kehdannut, kun piti miehekkäästi pullistella.

Tarkoitan tyttökirjojen lukemista. Ei mitenkään kehdannut poikaporukassa kertoa lukeneensa sellaisiakin. Piti lukea Jerry Cottonia, Carter Brownia ja Korkeajännitystä. Tai Punavyötä, Lipposta & Korkkia. Viisikkokin menetteli, vaikka siinä oli tyttöjä.

Luin minä niitäkin, mutta luin myös tyttökirjoja, pojilta salaa,  Oli se hirmuista aikaa!

En minä niitä tyttökirjoja varmaankaan olisi itse löytänyt, mutta minulla oli kaksi läheistä ystävää, "runotyttöä", jotka veivät minut sinne. Tutuksi tulivat Pollyanna, Pikku naisia, Salainen puutarha ja muutama muu. Ja ennen kaikkea Saima Harmaja.

Saima Harmaja on taas ajankohtainen, pitkästä aikaa. Tämän päivän (su 17.3.2019) HS kirjoitti hänestä pitkän ja monikuvaisen jutun kulttuurisivuillaan. Saimasta on ilmestynyt uusi elämäkerta (Ritva Ylönen: Saima Harmaja - Sydänten runoilija 1913 - 37 / SKS).

Saima määritellään näköjään edelleen tyttöjen ja naisten suosikkirunoilijaksi. En muista koskaan tavanneeni yhtään miestä, jonka kanssa olisi tullut puheeksi Harmajan runous (kirjallisuustieteilijät ja kirjallisuuden ammattilaiset ovat poikkeus - he joutuvat perehtymään jopa sukupuolirajoja ylittäviin teoksiin). Mutta minä olin poikkeus jo kauan ennen kuin minusta tuli alan opiskelija.

Ei ole liioittelua sanoa, että nuo kaksi jyväskyläläistä "runotyttöä" veivät tyttökirjoillaan ja Saima Harmajallaan minut jonkinlaisen lukemisen syvän oivalluksen äärelle, sellaisen oivalluksen, jonka päässä oli opiskeluun johtava innostuminen. Oivalluksen, että kirjassa voi olla muutakin kiehtovaa kuin jännittävä seikkailu.

Minusta Saima on paljon muutakin kuin tyttöjentunteisiin vetoava nuorena kuollut eteerinen runoilija. Kyllä sieltä mieslukijakin saattaa löytää mielentilaansa uudesta näkökulmasta laajentavaa oivallusta. Lukekaapa vaikkapa tämä (vanhoissa kirjoissa oleva hieno tupsupäinen kirjanmerkkinauha on siinä yritetty saada kuvaan mukaan):

Olen ennenkin kirjoittanut Saimasta.  Täältä löytyy kuvia ja teksti, jossa 16-vuotias Saima lähtee luvatta tapaamaan Vuorimiehen puiston toisella laidalla asuvaa nuorta hurjaa miestä, jonka nimi on Mika Waltari.

Paluu normaalitilaan

Lauantaina tulee vieraita. Pitäisi ryhtyä asian vaatimiin tarmokkaisiin valmistelutoimiin, sillä jääkaapin sisältö näyttää puutteelliselta.

Ostoslista oli syytä laatia ensin. Yhdestä kaupasta kuohujuomaa ja viiniä. Toisesta kaupasta täytekakku, kolmea sorttia piirakoita, muita leivonnaisia, kolmannesta olutta, siideriä, Pommacia, kahvia, teetä, servettejä, kynttilöitä, makeisia, naksuja ja mitä niitä on. Ja monenmoista muuta.

Onneksi ei tarvitse lähteä ostoksille minnekään kehäteiden ostoshelvetteihin, sillä kauppoja on aivan kotinurkilla. Alko, leipomomyymälä ja tavallinen ruokakauppa, kaikki löytyvät Töölöntorilta. Kävelymatka alle 100 metriä. Tällaisina hetkinä osaa arvostaa sitä, että asuu kaupungissa. Itse asiassa valmistelut ovat jo alkanet: kakut ja leivonnaiset on jo etukäteen käyty tilaamassa Sandelsinkadun ranskalaistyyppisestä artesaanileipomosta.

Jospa tästä juhlan jälkeen pääsisi pikkuhiljaa palaamaan normaalitilaan, sillä talvi on taas sekoittanut systeemit. On ollut harmillisen liukasta, ja sitä arastelen, sillä parina edellisenä talvena liukastuin nurin useita kertoja. Vammoja ei onneksi tullut, mutta pelko jäi. Niinpä kävelykierrokseni ovat jääneen vähäisiksi ja vain hyvin hiekoitettuja pääkatuja kulkeviksi.

On minulla kengänpohjaan asetettavat piikkivekottimet. Ne ovat kyllä hyvät mutta epämukavat. Ei sellaisilla tule pitkälle kävelylle lähdettyä. Nyt näyttää jo paremmalta, liukkaus on poistumassa, joten toiveita uudesta alusta on viriämässä.

Pitkän tauon jälkeen on taas opeteltava alusta kävelykierrosten periaatteet. On muistettava, ettei ole tarpeen pysähtyä kahville tai selfielle joka korttelin kohdalla. On opittava huomaamaan katsomisen ja kuvaamisen arvoisia yksityiskohtia, ei niinkään isoja maisemia. Olen ehkä unohtanut entisten kävelykierrosteni aiheet näillä sivuillani. Taidanpa lukaista läpi blogin vanhat kävelykierrosjutut. Niitä näyttää olevan aika paljon, peräti 104 (löytyvät tästä oikealta puolelta alempaa kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut"  /  Kävelykierros Helsingissä"). Ehkä siihen tulee kevään mittaan uusia lukuja.

Muutoinkin on aavisteltavissa aktivoitumista. Enää ei ole kuin pari viikkoa vuoden kiertokulun suurjuhlaan, Pikkuvappuun. Se on entisen sihteerini neiti B:n järjestämä perinnejuhla, joka aloittaa laskeutumisen kevään ja kesän suurten juhlien aikaan. Tästäkin juhlasta olen raportoinut blogissani monta kertaa.

Ilkeily on ilomme

Tuttu poliitikko meinasi saada ns. hepulin, kun pysähdyin vähän virnuilemaan. Tiedän, onhan se tuhmaa lyödä lyötyä, mutta en malttanut.

Aluksi ihan naama vakavana kerroin kuulleeni, että teillähän kamalia tapahtuu siellä eduskunnassa. Yhteiskunta on menossa ihan romahduksen partaalle.

Hän ei heti käsittänyt tarkoitustani, joten jatkoin. - Kun kaiken maailman huligaanit kiipeilevät talonne pylväisiin vaatimaan ties mitä ilmastonpelastamista. Loppuhan tuollaiselle anarkismille on saatava. Lisää mellakkapoliiseja ja panssariautoja, eikö? Kuri ja järjestys olla pitää, sinun puolueesi on siinä hyvä.

Tästä yhden puolueen ylläpitämästä valtakunnan ykkösongelmasta

siirryin vähäpätöisempiin. - Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo sote? Ette nyt saakaan niitä espereitä ja terveystalomehiläisiä rahastamaan. Muistatkos, mitä minä ennustin jo viime kesänä?

Ja tällä kohdalla väläytin hänelle oikein itsetietoisen hammastahnahymyn. Se ei ollut edes kovin  teeskentelevä, vaikka hymyily on yleensä minulle vierasta.

Todellakin, minä viime kesänä ennustin hänelle ja parille muulle tämän tapahtuvaksi. Tulevaisuuden ennustaminen taitaakin olla helppoa, päinvastaisista hokemista huolimatta. Sen sijaan muistaminen taitaa olla  vaikeaa, erityisesti menneiden asioiden muistaminen, sillä keskustelukumppanini ei näyttänyt ollenkaan muistavan viime kesän keskustelua.

Tässä kohdassa aavistin, että se hepulin uhka jo koholla, joten päätin armahtaa poloisen pahemmalta. Lupailin, että kyllä elämä taas joskus hymyileekin, tulee vaalit ja kaikki. Ja pistin peukkua ja lähdin menemään.