Helppoa ja hauskaa

Tuli poikien kanssa puheeksi, että yhteistoimintaa pitäisi tehostaa. Kovin harvoin nykyisin enää kohtaamme, edellisestäkin jo vuoden verran. Ettei opiskeluajoilta tutun veljeskunnan perinne ihan kokonaan katoaisi, kun vapaa-aikaa meillä eläkeläispapparaisilla on riittämiin.

Mitä siis tehdä? Liukkonen kertoi innostuneensa karaokesta ja suositteli sitä. Voisimme istua iltaa krouvissa ja lauleskella siinä sivussa.

Minä en innostunut. Minulta ei laulu suju. Vain kerran olen väkivallan uhan alaisena joutunut karaokeen, kun sihteerini pikkujoulussa niin päätti. Se oli kamalaa. Lauloimme (tai minä pikemminkin puhuin) "Tahdon olla sulle hyvin hellä". Sihteeri kehtasi vielä tökätä minua vatsakumpareen kohdalle pitkäkyntisellä sormellaan aina siinä kohdassa kun laulettiin "sun vartalosi on niin uskomaton". Minä en tökännyt häntä mihinkään kohtaan.

Laitinenkin oli vastaan. Häneltä kyllä laulu sujuisi, mutta hänen on syytä pysyä kokonaan poissa kapakoista. Niiden aika meni jo. Hän ehdotti, että alkaisimme käydä keilaamassa. Terveellistä ja rattoisaa! Keilahallikin olisi sopivasti ihan nurkilla, Ruusulankadulla. Lopuksi voisimme mennä kahvilaan turisemaan.

Minä ja Liukkonen emme innostuneet. Ei sitä osaa, kurssit pitäisi ensin käydä. Eikä taitaisi olla terveellistä Liukkosen kipeälle polvellekaan.

Minä keksin, että olisiko uimassa käynti mitään. Uimahalleja on joka puolella ja samalla pääsisi saunaankin. Eikä edes kipeä polvi pahaa tykkäisi. Kahvila liittyisi helposti siihenkin.

Minulla oli oma etu taka-ajatuksena. Jos jotain urheilua osaan hyvin, niin se on uinti. Nuorena suoritin maisterintutkinnon. Helsinkiin muutettuani olin jonkin aikaa mukana opiskelijoiden omalaatuisessa uimaseurueessa nimeltä H.E.P.U.L I. Se kokoontui kerran viikossa Pirkkolan uimahallissa. Nimi oli urheiluseuroille tyypilliseen tapaan lyhenne:  Helsingin Esoteerinen PikaUimariLIitto. Pika ei tarkoittanut uintivauhtia eikä esoteerinen henkimaailman hommia vaan sitä että lopetimme uinnin aika pikaisesti siirtyäksemme saunan kautta läheiseen Pirjon krouviin puhumaan henkeviä.

Uinti-idea olisi Liukkoselle ehkä kelvannut mutta Laitiselle ei. Kävi ilmi, että hän ei osaa ollenkaan uida eikä missään nimessä suostu menemään veteen ennen kuin osaa. Ei auttanut, vaikka lupasin opettaa hyvin hienotunteisesti ongelman tiedostaen.

Ikuisena kehitysoptimistina lähetin kuitenkin hänelle sähköpostitse harjoitusmateriaalia. Jospa hän kotona kaikessa rauhassa kokeillessaan huomaisi, kuinka helppoa ja hauskaa tämä olisi.

Kissa kiitoksilla

Kävin Kannelmäen kauppakeskuksessa. En edes kotiin ehtinyt, kun puhelin piippasi. Siellä pyydettiin arvioimaan, kuinka hyvin käyntini kauppakeskuksen Prismassa onnistui. Sama tapahtui äskettäin Vaasan keskustassa sijaitsevassa Rewell Center -kauppakeskuksessa.

Mistä hemmetistä ne tietävät, että olen käynyt? Mistä hemmetistä ne osaavat lähettää kyselyn puhelimeeni? Tämän täytyy olla sitä televalvontaa, jolle eduskunnassa ollaan juuri nyt rohmuamassa lisää valtuuksia. Missä tahansa kuljenkin, jokin näkee joka hetki sijaintini.

Ilmiö oli tuttu jo 50-luvun kansakoulussa. "Minne käynkin maailmassa", siellä opittiin veisaamaan. Joku näkee askeleeni, mutta ei se silloin vielä tainnut Google olla.

Samansisältöisen kyselyn lähetti myös käyttämäni hammaslääkärifirma. Sen vielä ymmärrän, sillä olen käynyt saman hammaslääkärin luona kaksi kertaa vuodessa jo 20 vuotta. Olen siis kanta-asiakas ja heillä on tietoni, sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Mutta Kannelmäen ja Vaasan ostoshelveteillä ei ole.

Mitä sellaiseen kyselyyn vastaisin? Kehujako kerjäävät? En vastannut kyselyihin, mutta kaikenlaisia mietin. Moittisinko rumaa ympäristöä ja kolkkoa rakennusta? Pitkiä kassajonoja? Asiakaspalvelun puutetta, kun en meinannut löytää mustekasetteja printteriini?

Tuttua hammaslääkäritätiä en kehtaa moittia, vaikka hinta nousee samasta toimenpiteestä joka kerta ja on jo yli kolminkertaistunut 20 vuodessa. Enkä siitä, että toimenpiteen lopussa hän hosuu hammaslangan kanssa. Jos lanka ei heti mahdu rakoon, hän hyppää seuraavaan. Aikojen alussa hän ei hosunut.

Kehujen antaminen on vaikeaa, vaikkakin hyödyllistä. Kouluajoilta muistan erityisen hyvällä erästä opettajaa, joka jaksoi kirjoittaa myönteistä palautetta aineen perään. Se innosti yrittämään entistäkin parempaa.

Olen yrittänyt oppia antamaan kiitosta silloin kun aihetta on. Parhaiten se on onnistunut eräissä etnisissä ravintoloissa, joissa henkilökunta on helposti kohdattavissa.

Itse sain yllättäviä kehuja entisen ammattini onnistumisesta, kun julkisuudesta tuttu henkilö mainitsi haastattelussa eräistä vanhoista kokemuksistaan. Tiedon tästä sain häneltä facebook-linkistä. Koskaan en ole mihinkään viestiin pistänyt niin pitkää riviä peukkuja ja muita myönteisiä merkkejä. Hyvin kissa kiitoksilla elää.

Vanhan toistoa

Kävin äskettäin pikakäynnillä Jyväskylässä, lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Väitetään, että matkustaminen virkistää. En virkistynyt.

Toiset väittävät, että reissussa rähjääntyy. En nyt osaa sanoa, rähjäännyinkö, mutta mukava oli kotiin tulla. Onneksi pääsin kaverin autossa matkat molempiin suuntiin. Jos itse ajaa, siinä vasta väsyykin, kun pitää olla herpaantumatta tarkkaavainen. Sellainen ei ole ihmiselle luontaista, minulle varsinkaan.

Olimme menossa juhlaan, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan. Puhekin piti valmistella. Edellisen kerran sama juhla samalla porukalla pidettiin viisi vuotta sitten. Nyt päätettiin merkitä kalenteriin, että sama juhla samalla porukalla ja samassa paikassa pidetään taas viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan perinteiden kunnioittamiseksi.

Juhlan jälkeen mentiin kolmen porukalla kapakkaan, siihen samaan kuin viisi vuotta sitten, ja kymmenen vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin. Siitä ei huomattu päättää, mihin kapakkaan menemme viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan impulsiivisuudeksi.

Kapakassa muisteltiin kouluaikaisia kepposia ja leuhkittiin tyttöjutuilla. Niillä leuhkittiin edellisilläkin kerroilla. Totesimme, että aika hyvin pärjäilimme aikoinaan niissä puuhissa. Siinä sivussa tiedettiin tyttöjen ja muidenkin myöhemmistä vaiheista kaikenlaista.

Myöhään meni, sillä kapakasta jatkoimme yömyssyille. Matkalla pysähdyimme vanhan koulurakennuksen edessä muistelemaan, että tuossa sitä ja tuossa tätä. Siinä puuhassa aina mieli herkistyy.

Aamulla piti olla kohtuuttoman aikaisin hyvässä vireessä, sillä jo klo 13 oli vuorossa teatteriesitys, vanha kunnon hippimusikaali Hair Kaupunginteatterissa. Aihe oli aivan sopiva meille, jotka elimme näppyläisimmän nuoruutemme hippiaikaan. Sukupolvi oli kylläkin vaihtunut. Kaveri oli saanut minulle ilmaisen lipun, sillä hänen jälkikasvunsa esiintyi musikaalissa.

Hairin olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Ylittämätön oli ensimmäinen, Tampereen pop-teatterin esitys 1969. Sen näin kahdesti, ja voi sanoa, että se kuuluu elämäni muistettavimpiin teatterikokemuksiin vieläkin. Myöhempinä vuosina olen nähnyt Hairin Tukholmassa, Amsterdamissa, Helsingissä, Oslossa, Lahdessa, olisikohan vielä muitakin. Ja Milos Formanin keskinkertaisen jenkkiläinen elokuva.

Musiikki miellyttää aina, niin nyt Jyväskylässäkin. Mutta esityksenä tämä maistui hieman väljähtyneeltä. Pitäisi tulla hippiajan renessanssi, uusine Vietnameineen. Nyt siitä puuttui ajankohtaisuuden maku, vaikka yritystä oli.

Ei edes ruoka innostanut. Mennen tullen syötiin ison bensa-asemaketjun baarissa lautasellinen lisäaineita, niin kuin aina matkalla. Pari viikkoa on jo matkasta kulunut, ja vasta nyt alan olla taas kotiutunut helsinkiläiseen normaalinuokkumiseen.