Tyhjää etsimässä

Työhuoneeni on kaaoksessa.

Ainahan se on, voisi tietysti myöntää, mutta nyt se on erityisen pahassa kaaoksessa. Huoneen nurkkaan nimittäin nostettiin kuusi isoa muuttolaatikkoa täynnä kirjoja.

Kirjat pitäisi sijoittaa hyllyihin. Siinäpä onkin suunnittelemista, sillä hyllyt ovat jo täynnä kirjoja, tupaten täynnä. Yhtään ainutta kirjaa en saa mahtumaan. Työhuoneen seinät ovat kattoa myöten täynnä hyllyjä. Lisäksi hyllyjä on eteisessä, olohuoneessa, vierashuoneessa ja ns. piiankammarissa keittiön takana. Vain makuuhuone, kylpyhuone ja keittiö ovat kirjattomia. Tai keittiökin vain osittain - siellä on hylly keittokirjoille.

Muuttolaatikoissa on arviolta 300 kirjaa ja parikymmentä vanhaa valokuva-albumia. Olen siis pulassa. Eivät nämä muuttolaatikoihin voi jäädä. Mitä teen?

Voin tietysti yrittää harventaa entisiä kirjojani, mutta turhia ei paljon löydy. Harvennuksia on jo tehty moneen kertaan. Turhinta ainesta ovat vanhat asiakirjamapit.  Jos saisin ne poistetuksi, tilaa avautuisi ehkä sadalle kirjalle. Mutta mapit pitäisi ensin selata läpi, ettei mitään ainutkertaisen arvokasta häviä. Selailuun menisi muutama viikko, enkä nyt haluaisi viivytellä.

Laatikoissa olevat kirjat ovat pääosin ruotsinkielistä lyriikkaa. Carpelania, Huldenia, Anderssonia (sekä Claes että Dan), Diktoniusta, Ågrenia, Cleveä, Tikkasta, riikinruotsin puolelta mm. Martinssonia, Lagercrantzia, Lagerkvistia, Ferliniä, Taubea, Tranströmeriä. Suomenkieliseltä puolelta ovat laajasti edustettuina mm. Anhava, Haavikko, Nummi, Saarikoski, Manner, Mustapää, Paloheimo,  Hellaakoski, Viita, Meriluoto, Kivikk´aho, Selja, Turtiainen. Lisäksi on monenlaisia antologioita molemmilla kielillä.

Valitsin kirjat kesällä läheisen ihmisen kuolinpesän suuresta kokoelmasta. Eikä valinta tullut valmiiksi, ei lähellekään. Aloitin lyriikasta, seuraavalla käynnillä pääsen proosan kimppuun, sitten tietokirjallisuuden. Luvassa olisi satoja ellei tuhansia lisäkirjoja täpötäysiin hyllyihini.

Joukossa on tietysti useita sellaisiakin kirjoja, joita minulla on jo hyllyssäni. Silloin toinen joutaa kierrätykseen. Monelle muuttolaatikon tulokkaalle antaa lisäarvoa tekijän omakätinen omistuskirjoitus.

Ensin aioin laittaa kirjoituksen kuvaksi muuttolaatikkokasan. Iltakävelyllä kuitenkin keksin näpätä kuvan uudesta rakenteilla olevasta keskuskirjastosta. Sinne tulee paljon hyllytilaa, jota minulta nyt puuttuu. Rakennus alkaa jo vähän saada hahmoa lopullisesta muodostaan. Näyttää aika lupaavalta, paremmalta kuin muutama vuosi sitten valmistunut musiikkitalo. Sen keskeneräistä muotoa kommentoin blogissani  täällä .

Kirjasto on kuvassa keskellä nostokurkien kohdalla. Paikkakuntaa huonosti tunteville lukijoille kerron, että kaareva reuna kuvan oikeassa laidassa on nykytaiteen museo Kiasma. Sen takana on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimitus. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy hämärästi Musiikkitalon nurkka ja sen edustalla oleva kaksikärkinen monumentti, josta esitin lähikuvia ja arvioita täällä.

Mies jolle ei kelpaa mikään

Syksyisen perinteen mukaisesti yritin saada kokonaiskäsityksen television ohjelmatarjonnasta. Löytyisikö mitään uutta, jota kannattaisi ruveta seuraamaan?

Kanavien selailu vei minut ensin katsomaan tietokilpailua.

Kysymys kuului: "Ranskan kuningas Ludvig XIV tunnetaan samalla lempinimellä kuin suomalainen jääkiekkopersoona Juhani Tamminen. Mikä on tämä yhteinen lempinimi?"

Kilpailija hymysi viisaan näköisenä ja vastasi: "Tami."

Ei olisi onnistunut Esko Kivikoskelta. Taitaa käydä niin, etten tänäkään vuonna ala katsoa tietokilpailuja. Sen verran vahvana muistissa elävät Viisasten kerho, Naapurivisa ja Arpa on heitetty.

Entä löytyisikö minulle sopivaa viihdettä? Sopii epäillä. Olen hieman samalla kannalla kuin Henrik Tikkanen aikoinaan. Hän kirjoitti aforismipalstallaan ihmettelynsä, miksi Jumala sallii sodat ja tv-viihteen. 

Television viihde- ja kilpailuohjelmat ja kaiken maailman reality-sarjat tuputtavat katsojille itsekkyyttä, röyhkeyttä ja häväistystä. Minä toivoisin sivistystä, kulttuurin kehitystä, tiedettä, taidetta ja humanistista näkemystä itsekeskeisen kilpailufilosofian sijaan.

Olen tässäkin juuttunut 60-luvulle. Ylittääkö mikään sketsityyppi G. Pula-ahoa ja Onni-klovnia? Tuttu sketsisarjojen tähtinäyttelijä kysyi minulta viime talvena, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Yhden jakson olin katsonut, kun tiesin tulevasta tapaamisesta. En hirveästi ruvennut kehumaan, pikkuisen kyllä. Sanoin, että kyllähän hän minut sen verran hyvin tuntee, että minua ei naurata mikään. Ainoa poikkeus on, jos joku tulee ja kutittaa. Salaa vähän toivoin, että nämä nuori nainen tulisi ja kokeilisi. Ei tullut.

Yle on tehokkaasti onnistunut tärvelemään laatubrändinsä nimeltä Kotikatsomo. Kesäkodissa selailin taas aitan ullakolla vanhoja lehtinippuja. Erityisen tarkasti luin Apu-lehdestä viikon televisio-ohjelmat. Oikein kateeksi kävi vanhaa itseäni ja koko kansaa, kun luki 60- ja 70-luvun Televisioteatterin tarjonnasta. Oli jatkuvasti vahvaa kirjallisuusainesta, Gogolia, Strindbergiä, Ibseniä, Beckettiä, Fota, Haanpäätä, Lassilaa, Jotunia ja vaikka mitä. Siis silloin "pahamaineisella" Repo-radion aikakaudella. Nyt pukkaa Korpelan kujanjuoksua. Ei kiitos.

Mitä muuta? Onko niin, että kun Uutiset ja sää on katsottu, niin Urheiluruudun alkaessa voi panna television kiinni ja siirtyä Yle-Areenaan ja Elävään arkistöön?

Ei sentään. On tärkeitä ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja laatuelokuvia. Kino klassikko siirtyi sunnuntain alkuillasta torstain myöhäisiltaan. Kelpaa se niinkin, kunhan löytäisivät useammin "uusiakin" klassikoista eivätkä aina toistaisi sellaisia, jotka on jo hiljattain esitetty.

Mutta entä ne aivan uudet fiktiot? Viime talven paras löytö oli Skam. Löytyyköhän nyt mitään?

Kuvassa se toinen Tami ja Onni-klovni.

Loppuun yleisökysymys Uutisvuodon nelikentän tyyliin. Kuka tässä kirjoituksessa mainituista neljästä ei kuulu joukkoon ja miksi?

1) Ludvig XIV   2) Juhani Tamminen  3) Onni-klovni  4) Esko Kivikoski  (Vastaukset kommenttiosastoon.)

Onni

 Tami

Ei onnistunut

Menin pitkästä aikaa käymään entisellä työpaikallani. Tarkoitus oli tietysti tavata vanhoja työkavereita, mutta lisäksi salaisena taka-ajatuksena oli kopioida 200 kpl erästä paperia firman monistuskoneella. Tietysti huomaamatta ja ilmaiseksi. Muistin kyllä koodinumeron, jolla kone sen tekee.

Kun siirtyy eläkkeelle, sulkeutuvat samalla monet yleishyödylliset kanavat, joita on tullut tavaksi käyttää. Firman laskuun monistaminen on yksi. Muita ovat mm. kopiopaperinippujen, kynien ja muun hyödyllisen tavaran vieminen kotiin. Minulla on tällä tavalla hankittuna kotona kirjoituspöydän laatikossa kotelolliset hiilipaperia, monistusvahapaperia ja piirtoheitinkalvoja. Ei sitä tiedä, vaikka joskus vielä niitä tarvitsisin. Samoin on lyijykyniä ja niille muutama teroituskone. On myös paketti kuulakärkikyniä. Niissä lukee sponsorin nimi: Radiolinja.

Mutta nyt ei homma sujunut. Firmaan oli hankittu uusi kopiokone, eikä vanha koodini sille kelvannut. Tai sitten en osannut toimia manuaalin mukaisesti. Kone ei inahtanutkaan vaikka kuinka näppäilin. Mieleen kohosi hiljainen kirous:  kyllä entiset koneet sentään olivat humaanimpia. Jos ne eivät toimineet, se oli vain ruttuun mennyt paperi rattaissa. Sen kun repi pois, taas toimi.

Tapasin tietysti myös entisen sihteerini neiti B:n, joka nyt on myös entinen neiti. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollisti muutoksen.

Kuulumisia kyseltiin. Sanoin, että olen tainnut kesän aikana laihtua, kun maalta kotiin palattuani vyö tuntui niin löysältä. Entinen neiti  tuttuun tyyliinsä kuitenkin heti särki illuusioni:  "Tai sitten vyö on kesän mittaan venynyt."

Hän ehdotti, että tulisin mukaan hänen kurssilleen. Siellä opetellaan potkunyrkkeilyä. Laihtuisin varmasti.

En luvannut. Sen sijaan perinteinen istunto hampurilaisbaarissa toteutunee pikapuoliin. Hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.