Katsoin
Areenasta kaksi jaksoa huippusuosituksi kaikkialla kasvanutta norjalaissarjaa
"Skam". Sitä luonnehditaan nuorisosarjaksi, mutta lehdestä luin, että
nyt se on myös aikuisten suosiossa. Minähän jos kuka tunnen olevani nuorekas ja
aatoksiltani notkea.
En
kuitenkaan innostunut. En oikein jaksa enää teiniangstia.
Sitten
katsoin televisiosta Suomisen perhettä. Siinäkin oli teiniangstia, mutta
jotenkin aivan toisenlaista. Suomisen Olli ihastui "hoilamaikkaansa",
ja siitä tietysti tuli sekasotkua ja pettymyksiä. Lopussa saavutettiin
kuitenkin perheen vahva yhteisymmärrys ja harmonia. Tarinan tyylilajiin kuuluu
moraalinen opettavaisuus.
Tällaisia
vanhoja kotimaisia katsoo väistämättä vähän camp-hengessä, sillä ne ovat
nykypäivän näkökulmasta kovin yliampuvia ja siksi tahattoman koomisia. Mutta on
niillä kulttuurihistoriallinen puolensakin. Suomisen perhe -sarja kuvaa
oikeastaan minun vanhempieni sukupolven nuoruudenkokemuksia (valmistuneet 1941
- 45 + myöhäinen jatko-osa 1959), mutta kyllä sarja minullekin tuli tutuksi jo
lapsuusiässä. Siksi katson niitä arvostavalla camp-asenteella. Ja on niihin
löydetty poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät (Lasse Pöysit ja Maire
Suvanto, Olli ja Pipsa).
Pienen
lisänyanssin Suomisen perheen kiinnostavuuteen luo se, että perhe asui tässä
ihan naapurissani Töölöntorin kulmalla. Ulkokuvista tunnistaa moneen kertaan,
että talo johon mennään, on Topeliuksenkatu 2, aivan kuuluisan ununu-talon
vieressä. Minulla on suora näköyhteys yhdestä ikkunastani tähän taloon.
* * *
Olen
aiemmissa kirjoituksissani moneen kertaan maininnut käynneistäni vanhojen
60-luvun huippubändien konserteissa. Niitä toimii vielä: Rolling Stones, Procol
Harum, Jethro Tull, Hollies. Kokoonpano on ehkä hieman muuttunut mutta soundi
on kaikilla entinen.
Tämmöiset
ovat vähän kuin rock-musiikin Suomisen perheitä. Sedät jaksavat heilua vaikka
ovat jo yli 70. Mutta he tuovat nostalgisen olon. Voi kun olisi vielä Beatles.
Lähtisin vaikka maan ääriin. Paul McCartneyta kävin kuuntelemassa.
Minulle
60-luku oli rockin kulta-aikaa. 70-luvulla hieman hiipui, 80-luvulla ei ollut
enää oikein mitään.
Jotain
kuitenkin tuli vielä + Eppu Normaali kelpasi silloin ja kelpaa edelleen.
Tänään
tuli iso uutinen.
Joskus
90-luvun puolivälissä nuori muusikkoystäväni toi minulle cd-levyn ja pyysi
kuuntelemaan. Siinä soitti hänen bändinsä.Vähän myöhemmin hän toi minulle lipun
bändinsä konserttiin Tavastialle.
Minusta tuli tämän bändin ihailija. Se on (toistaiseksi?)
viimeisin bändi, jonka tuotannon tunnen ja jota arvostan. Hienon musiikin
lisäksi tekstit kykenevät välttämään alalle tyypilliset banaliteetit.
Nyt luin lehdestä, että Ultra Bra tekee paluun. Taidan lähteä kesällä Ruisrockiin.
(Kuvissa
Suomisen perheen Väinö-isä ja Olli sekä Ultra Bran kaikkien 12 jäsenen omistuskirjoitus varttuneessa iässä olevalle fanille)
