Olinhan siellä minäkin

Siinä kuulee aina ihan omalaatuisensa toveruuden, kun kahdelta keskustelijalta löytyy yllättäen vanha yhteinen kokemus, joka muilta puuttuu. Muistan kuulleeni vierestä monta tällaista. On oltu samalla suunnalla sodassa, on oltu paikalla katsomassa Virenin kaatumiskultamitalia, on oltu Paul Ankan konsertissa Linnanmäellä 1959, on oltu katsomossa Tukholmassa voittamassa jääkiekon maailmanmestaruutta.

Sellaisissa riittää innostavaa muisteltavaa. Muut joutuvat kuuntelemaan kateellisina. Tuntuu, että menetys on valtava.

Yksi tällainen elämää suurempi yhteinen kokemus on erityisen ajankohtainen.

Lapualaisoopperan ensi-ilta 1966.

Minulta puuttuvat kaikki edellä luetellut suuret kokemukset. Eniten harmittaa Lapualaisoopperan puuttuminen elämyslistaltani. En tainnut tietää tapahtumasta mitään, sillä olin silloin 15-vuotias. Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt menetyksen valtavuuden.

Tunnen aika monta paikalla ollutta henkilöä, sekä katsomon puolella että näyttämöllä olleita. Kaikilla tuntuu olevan yksimielinen muistikuva tilaisuuden hurmiosta. Kateeksi käy.

Olen kyllä onnistunut näkemään jokseenkin kaikki legendaariset teatteriesitykset. Edvin Laineen Tuntematon sotilas Pyynikillä, Reijo Paukun Hair Tampereen pop-teatterissa, Jouko Turkan Siinä näkijä missä tekijä Helsingin kaupunginteatterissa, Kalle Holmbergin Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet Koiton salissa ja monta muuta. Mutta Kalle Holmbergin Lapualaisooppera Vanhassa ylioppilastalossa puuttuu.

Tänään vahinko hieman korjaantui. Alkuperäisessä paikassa, Vanhassa ylioppilastalossa, juhlittiin Lapualaisoopperan ensi-illan 50-vuotispäivää. Nuori ohjaajakaksikko Linda Wallgren ja Lauri Maijala oli valmistanut Teatteri Jukon ja Ylioppilasteatterin yhteistuotantona uuden Lapualaisoopperan.

Nyt voin sanoa, että olinhan siellä minäkin. 50 vuotta myöhässä, mutta kuitenkin.

Hieno oli esitys ja yleisö innostunut. Olin arvellut, että yleisö olisi vanhaa kaartia, sitä samaa joka oli paikalla 50 vuotta sitten. Osittain näin olikin, mutta kyllä nuoria oli myös paljon. Ja huomattavan paljon tuttuja.

Vanhasta esiintyjäkaartista nousi vuosien mittaan melkoinen määrä isoja nimiä: Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola, Arja Saijonmaa, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen, Tuula Nyman, Jukka Sipilä, Pekka Laiho, Ritva Holmberg jne. En yllättyisi, jos uudesta kaartista nousisi mestareita myös. Osaamista ja intoa oli.

Vesa-Matti Loirin esittämästä Kosolan sisääntulolaulusta tuli legendaarinen. Sitä katkelmaa on toistettu televisiossa loputtomasti. Mutta yhtään ei häviä Lauri Maijalankaan tulkinta:  "Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa".

Näytelmän kirjoittaja Arvo Salo on jo poissa näiltä lakeuksilta. Ohjaaja Kalle Holmberg ei ollut paikalla mutta säveltäjä Kaj Chydenius oli. Esityksen yllätys oli, kun katsomosta nousi näyttämölle pitkä rivi niitä vuoden 1966 veteraaneja vahvistamaan loppulaulua (kuvassa koko eturivi). Siinä oli nostalgia parhaimmillaan.

Yllättävän ajankohtaiselta näytelmä valitettavasti tuntui. Taas on havaittavissa merkkejä Lapuan meiningistä: "Me pistämme järjestykseen tämän maan."  Keinotkin taitavat olla aika lailla samantapaiset, kunhan vauhtiin pääsevät.

Osaamisen puute

Pärjään kohtalaisen hyvin englannilla ja saksalla. Olen tottunut käyttämään niitä työtehtävissäni. Toinen kotimainen on suorastaan intohimoni. Sitä käytän kaiken aikaa myös työtehtävien ulkopuolella niin suullisesti kuin kirjallisesti. Latinastakin muistan jotain, vaikka harjoittelu yliopiston pakollisen pron jälkeen on jäänyt vähiin.

Harmillisin puute on, että en osaa ranskaa. Sitä olisin tarvinnut työssäni. On ollut kiusallista kommunikoida ranskalaisten kanssa englanniksi. Hekin ovat usein hieman kiusaantuneita, kun joutuvat käyttämään vierasta kieltä..

Noloutta tunnen nykyisin viron kielen puutteellisesta taidostani. Olen sitä opiskellut, yliopiston peruskurssin ja jatkokurssin. Ne eivät painottuneet suulliseen kielitaitoon, mutta silti jotain pitäisi osata. Mutta opiskeluvuosien jälkeen minulla ei ole ollut käyttöä kielelle. En ole lukenut mitään viroksi, en ole puhunut kenenkään kanssa. Taito on unohtunut.

Nykynuoret saavat koulussa paremman kielitaidon kuin minun sukupolveni. He oppivat puhumaankin, minun aikanani ei. Oli pelkkää tekstin kääntämistä. Suullista oli vain tekstin ääneen lukeminen ja sanaston kuulustelu Taito tuli vasta myöhemmin ja vain niille, jotka pääsivät ulkomaille.

Eduskunnan puhemies (ps) ei osaa ruotsia. Se tuntuu nololta. Tai sitten kyseessä on puolueen ideologia, joka suhtautuu nurjamielisesti ruotsin kieleen. Sekin tuntuu nololta. Olen kaksikielisen Suomen kannattaja.

On ruotsin kielen kanssa näköjään vaikeuksia muillakin. Tavaratalo Stockmann (ei siis tavaratalo Tokmanni!) tunnetaan sekä suomenruotsalaisesta omistuksestaan että asiakaskunnastaan. Silti ei kaikki näytä onnistuvan. Vai onko vika ulkopuolisen mainostoimiston?

Sama näyttää pätevän viranomaistoiminnassa. Suomessa jokaisen viranomaisvirkaan pyrkijän pitää suorittaa ruotsin kielen tutkinto. Ei se häävi tutkinto ole vaatimustasoltaan. Näin väitän omasta kokemuksesta. Suomenkielisellä on tunnetusti vaikeuksia erottaa soinnilliset ja soinnilliset konsonantit (k ja g  / p ja b  /  t ja d). Suomenkielisen korvassa ne kuulostavat jokseenkin samanlaisilta. Mutta ruotsinkielisen korvassa niillä on selvä ero. Valitettavasti.

Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.