Pysähtynyt aika

Kiertelin joulumarkkinoilla. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin.

Senaatintorilla kojut olivat suorissa riveissä. Kun Aleksanterinkadun puolelta saapui torille, oikeassa laidassa oli enimmäkseen ruokakojuja: juustoja, saaristolaisleipää, makeisia, savukalaa, kalakukkoja... Kauppa näytti käyvän vaikka ilta oli jo pitkällä. Turisteja oli yllättävän paljon - tai ainakin turistin näköisiä. Japanilaisen näköiset valokuvasivat tietysti itseään selfie-kepin avulla kojujen edessä. Varmaankin eksoottinen kokemus. Valtioneuvoston linnan edessä oli karuselli, ihan sellainen iso ja vilkkuvaloinen kuin huvipuistoissa. Hyvä sijainti karusellille. En silti mennyt ajelulle. Nollakeli eikä minulla ollut pipoa eikä hansikkaita. En ole vielä siirtynyt sillä tavalla talviaikaan.

Itse asiassa etsin kojua, josta voisin ostaa villasormikkaat, mutta sellaista en löytynyt. Yliopiston päärakennuksen edessä oli aidattu "Anniskelualue". Se on ilmeisesti osa yliopiston uutta selviytymisstrategiaa, kun opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) on viemässä yliopistolta suuren osan rahoituksesta. Yrittävät vielä siellä rimpuilla, opiskelijathan ovat tunnetusti janoista väkeä, ehkä professorit myös. Anniskelualue ei kuitenkaan näyttänyt erityisen menestyvältä, mutta iltahan oli vielä nuori. Minäkään en mennyt sinne, pipo ja hanskat olisivat ehkä tässäkin muuttaneet asenteen suopeammaksi.

Kierrokseni jatkui vanhalle ylioppilastalolle, Wanhalle. Siellä oli lämmintä, liiankin. Ja ahdasta, sillä joulumyyjäiset vetävät väkeä. Wanha on minulle muistojen paikka. Siellä vietin nuorena paljon aikaa.

Juhlasalissa olen käynyt katsomassa vaikka mitä ohjelmaa, teatteria, konsertteja, keskusteluja, esitelmiä, happeningkejä, näyttelyitä. Kuppilassa olen istunut pitkää iltaa kavereiden kanssa. Yläkerrassa on hieno musiikkisali kuuluisine maalauksineen ja Ylioppilasteatterin studio. Jo pelkät portaat ala-aulasta yläkertaan ovat täynnä muistoja. Jotenkin tuntui, että muistan jopa näiden vanhojen portaiden kulumat ja lohkeamat ulkoa. Samoin kellariin eli vessaan vievät portaat.

Nyt ei ole enää kuppilaa eikä kai oikein mitään muutakaan. Paikka on annettu kaupalliselle toimijalle, ja sellainen tunnetusti pilaa kaiken. Joulumyyjäiset sentään jatkuvat. Vanhan hippiajan henki leijui taas jotenkin jännittävästi kojumyyjien yllä: monenlaista taiteilijaa oli siellä myymässä käsityötuotteitaan, keramiikkaa, koruja, luonnonväreillä maalattuja tekstiilejä ja lankoja, käsitöitä, huovutuksia...

Ostinko mitään kierroksellani vai tarkkailinko vain?

Ostin toki. Purkillisen hunajaa. Purkillisen sinappia. Villasukat. Nipun taidepostikortteja. Saaristolaisleivän. Ja ihan viime hetkellä jo ulos lähtiessäni huomasin kojun, jossa myytiin villasormikkaita. Nyt olen siis hyvin varustautunut, jos sattuisi talvi tulemaan. Ei siltä kyllä näytä.

Päihtykää

Kun otin kirjan hyllystä, sen välistä tipahti kirjekuori.

Ei siinä mitään outoa ollut. Useinhan minulla kirjojen välistä tipahtelee kaikenlaista, lehtileikkeitä, muistiinpanoja, monisteita. Olen tipahteluun aikojen myötä jotenkin vaistomaisesti oppinut varautumaan, joten onnistuin sieppaamaan kirjekuoren ennen kuin se pääsi putoamaan lattialle.

Kirjekuoria ei kuitenkaan kirjojeni välistä usein tipahtele. Mikä kumma? Heti piti avata kuori ja katsoa.

Siellä oli käsin kirjoitettu kutsu juhlimaan. Käsiala oli tuttu. Tarjolla olisi viiniä, ruokaa, saunomista, musiikkia. Päivämäärä kertoi ajankohdan: toukokuu 1975. Allekirjoitus: Simo.

Kutsukirjeen lopussa oli pitkä sitaatti:

"Päihtykää  

Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja
painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.  

Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan, mutta päihtykää. Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurrmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskeuduttua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aalloilta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. 

Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan."

Simo oli hyvä ystäväni, kirjallisuuden opiskelija ja putkiasentaja. Tutustuimme, kun tavoittelimme samaa tyttöä, olimme vähän kuin kilpakosijat Truffaut´n elokuvassa Jules ja Jim.  Kumpikaan meistä ei saavuttanut lopullista voittoa, mutta minä taisin menestyä paremmin.

Kyllä minä muistan, että Simon kutsua kuuntelin tarkalla korvalla. Kaikkea kolmea siellä oli yllin kyllin.

Simo oli omalaatuinen hurmahenki, äärettömän innostunut kaikista noista sitaatin lopussa mainituista kolmesta, mutta yhdestä niistä vähän turhankin paljon. Sen myötä idealistin valo sammui jo vuosia sitten. Ei se siltä osin Simolle itselleen hyvä neuvo ollut.

Kirje oli piilossa täsmälleen oikean kirjan välissä. Täältä kirjeen sitaatti löytyy:

Charles Baudelaire. Pariisin ikävä, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo (Le Spleen de Paris - 1869)

Sopeudutko joukkoon?

Istuttiin iltaa ja mietittiin elämän absurdia olemusta. Kaikki tunsivat, että oikeastaan pitäisi olla aivan toisenlainen.

Kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa väärässä paikassa, ikään kuin muukalainen kaltaistensa keskellä.

Minä ihmettelin, miksi kaikkialla kuuluu valitus kamalasta vuodenajasta. On pimeää, synkkää, märkää. Olenko minä ainoa, joka ei valita? Minusta tämä on vuoden kiertokulun parasta aikaa. Minusta on silkkaa nautintoa kierrellä kävellen kaupungilla hämärässä tihkusateessa. Nautintoa täydentää, jos osuu johonkin syrjäkadun kuppilaan, johon voi poiketa kahville.

Heti kun tulee kunnon talvi, tunnelma menee pilalle. Käy niin kuin Muumipeikolle, joka "Taikatalvessa" vahingossa herää talviuniltaan ja joutuu valkoiseen, kylmään talvimaailmaan, jossa Muumilaakson tutut säännöt ja arvot eivät päde. Koko paikka on muuttunut oudoksi ja vihamieliseksi.

Entinen sihteerini neiti B. on tunnetusti kaikin puolin sopeutumatonta sorttia. Hän osaa olla itse ilkimys, kun sille päälle sattuu, ja hän provosoi tahallaan. Rasti ruutuun -blankettien täyttäminen on hänen provosointitaitojensa riemujuhlaa.

Hän kertoi äskettäin jossain viranomaisissa riitautuneensa lomakkeen puutteellisista vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina olivat tavanomaiset naimisissa / avoliitossa / naimaton / eronnut / leski. Hän ei suostunut pistämään rastia ruutuun minkään näistä kohdalle. Olisi pitänyt olla ruutu ja vaihtoehto / parisuhdelain syrjinnän uhri. - Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, vaikka viraston päällikönkin kanssa neuvoteltiin.

Entinen kollegani neiti K.  kertoi menneensä omansorttisuudessaan mahdottomuuksiin. Hän siirtyi muutama vuosi sitten vegaaniksi ja lopetti kaiken sosiaalisen median käytön. Säästyvän ajan hän käyttää vesivärimaalaamiseen, lukemiseen ja vapaaehtoistyöskentelyyn vanhusten ja kehitysmaiden hyväksi. Oli kuulemma ystäväpiiri vaihtunut melko suurelta osin - parempaan suuntaan - kun eivät illat enää kuluneet peukutuksiin kissavideoille.

Minä en näin äkkijyrkkiin muutoksiin ole taipunut. Syynä taitaa olla tuo ikä, joka ei ole enää suotuisa kovin notkeille muutoksille. Syön usein kalaa ja harvoin lihaa, kesällä jopa grillimakkaraakin. Olen edelleen sosiaalisessa mediassakin ja peukutan jopa kissavideoita. Ja välillä yritän kirjoitella näitä blogejakin. Jo seitsemättä vuotta.

Se on varmaan se ympäristön yhdenmukaistava paine.