Taas
sitä ihmeteltiin. Pitävät kai minua vähän pöpinä.
Olin
pienen porukan mukana elokuvissa. Näytökseen ei ollut paikkalippuja, jokainen
sai mennä istumaan mihin tahtoi. Niin kuin aina kaikki elokuviin menijät,
tämänkin porukan etummainen huomasi heti, että hyviä vierekkäisiä paikkoja on
pitkä rivi vapaana salin keskellä. Sinne lähtivät heti rynnistämään.
Vain
minä en rynnistänyt. Jättäydyin huomaamattomasti irralleen porukasta.
Minä
en koskaan mene istumaan salin keskelle, en elokuvissa, en teatterissa, en
konsertissa, en missään. Minä valitsen laitapaikan. Kun ostan numeroidun
pääsylipun, pyydän aina käytävänlaitapaikan.
En
osaa selittää, miksi tämä on tärkeää. Olen joskus kauan sitten joutunut
tahtomattani salin keskelle loppuunmyydyssä tilaisuudessa, ja se tuntui
ahdistavalta. Keskeltä ei pääse huomaamatta luikkimaan pakoon, jos tarve tulee.
En minä mitään tulipalopaniikkia pelkää vaan jotain aivan yksilöllistä pakkoa
lähteä kesken pois, vaikkapa yskimiskohtausta tai mahatautia. Ei sellaista ole
koskaan tullut, mutta pelkkä tunne pakoreittien sulkeutumisesta ahdistaa niin
paljon, että esityksen seuraaminen jää sivuseikaksi, kun tarkkailu kohdistuu
omiin tuntemuksiin.
Kai
tämä näyttää omituiselta käytökseltä. Sihteerini neiti B. pilkkasi minua joskus
tästä asiasta. Hänen mielestään minulla on pipi pää, kun vapaaehtoisesti
valitsen huonon paikan, vaikka maksan pääsylipusta täyden hinnan.
Nyt
kävi niin, että näytökseen ei tullut paljon väkeä. Olisin voinut näytöksen
alettua siirtyä huomaamattomasti oman porukkani viereen keskemmälle koska siitäkin olisi ollut tyhjä väylä lähteä karkuun. En siirtynyt.
Neuroosiksi
tätä varmaan sanotaan. Varmaankin aika harvinaista laatua.
Kuvassa
on elokuvateatteri Orion Eerikinkadulla Helsingissä, Elokuva-arkiston tyyssija.
Väkeä katsomossa on hyvin vähän. Silti istun turvallisesti laitapaikalla
takarivissä. Alkamassa on Paolo & Vittorio Tavianin Isäni, herrani (Padre
padrone - 1977). Mielestäni näkyvyys on ihan hyvä.
