Taas kerran

Ensin tuli kurkku kipeäksi ja nielaiseminen sattui. Sitten alkoi yskä. Sitten alkoi korvassa tuntua vihlaisuja.

Tähän asti asiat tuntuivat olevan vielä suunnilleen hallinnassa. Tällaisia vaan tulee pari kertaa vuodessa ja ne pitää sietää. Yskänlääkettä ja Buranaa. Yötä vasten kuumaa rommitotia hunajan kera. Nostalgista musiikkia tukemaan itsesäälissä rypemistä.

Tilanne kuitenkin kääntyi huonommaksi. Kuume nousi.  Kun silmä alkoi rähmääntyä ja valkoinen muuttui punaiseksi, oli aika tilata aika terveyskeskukseen. Sen sai heti. Silmätulehdus oli heti selvä. Siihen sain antibioottitippoja.

Röntgenkuvassa ei näkynyt mörköjä, joten yskän laantumista jäädään odottelemaan. Yskänlääke on kyllä poikkeuksellisen tymäkkää laatua, sitä en muista ennen saaneeni.

Sovittuja menoja on pitänyt peruuttaa. Kaikki muu kävi helposti, mutta suuri harmi tuli siitä, etten voinut yskivänä mennä Kaj Chydenius 75 vuotta -juhlakonserttiin. Lippu oli tilattu jo keväällä. Onneksi löytyi sijainen menemään puolestani.

Eiköhän tämä tästä, kunhan kärsivällisesti odotan. Lukemiselle silmätipat eivät ole eduksi, joten musiikille jää sitäkin enemmän tilaa. Tulee taas kerran tehdyksi nostalginen aikamatka 1960-luvun loppupuolelle. Se oli se kulta-aika.

Täytyy oikein ihmetellä, kuinka moni sen ajan kappale on säilynyt muistissa ja tuntuu edelleenkin onnistuneelta. Liitteenä Suosikki-lehden lista heinäkuulta 1967, kultakauden ytimestä. Kuinka tuttua, kuinka elävää. Uskon, että blogia lukevat sukupolveni ihmiset löytävät listalta paljon tuttua ja unohtumatonta.

Viikon tapahtumia

Tänään, torstaina, kiinnostavin tapahtuma on erään oven aukeneminen klo 14.

Aukeava ovi sijaitsee Tukholmassa. Avatusta ovesta astuu lehdistön eteen Ruotsin akatemian sihteeri ja lukee paperista, kuka saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja millä perusteella.

Veikkailut, arvailut ja vedonlyönnit ovat taas olleet vilkkaita. Joskus ne osuvat kohdalleen, yleensä eivät.

Arvailu ja spekulointi on aina ollut vilkasta. Viime kesänä törmäsin sattumalta  erikoiseen tapaukseen. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla huomattavan paljon tallella vanhoja sanomalehtiä. Niitä luen ihan ilokseni.

Sattuipa käteen paikallislehti nimeltä Kuorevesi - Mänttä - Wilppula vuodelta 1933 (3. marraskuuta). Siinä oli tällainen "uutinen".  

Ihan varmana julkaistavaa tietoa ei pidetty, sillä verbien modus on potentiaali, mikä ilmaisee epävarmuutta. Mutta aika varmaa tietoa sen on täytynyt olla, kun se pienen maalaispitäjälehden sivulle on päässyt. Joltakin "luotettavalta taholta" on saatu tieto.

Kyllä F. E. Sillanpää Nobelinsa sai, mutta se tapahtui vasta vuonna 1939. Lehti julkaisi tiedon asiasta kuusi vuotta liian aikaisin.

Muutakin mielenkiintoista pohjoisen Pirkanmaan lehdessä julkaistiin samana päivänä. Liitän tähän lukijoiden nautittavaksi koko "pikku-uutisten" palstan.

Lisää kirjoja

Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.

HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.