Kirjakaupassa
oli vieraana todellinen tähti, Jhumpa Lahiri. Menin kuuntelemaan haastattelua
ja ostamaan uuden kirjan.
Taidan
olla aika kranttu uudemman kirjallisuuden suhteen, mutta intialaistaustainen ja
Yhdysvalloissa ja Roomassa asuva Jhumpa Lahiri saavutti suosioni heti
ensitutustumisella. Romaanin nimi oli "Kaima" (The Namesake - 2003).
Sen jälkeen olen lukenut kaksi novellikokoelmaa. Vetäviä nekin.
Nyt ostin
uusimman, nimi on "Tulvaniitty" (The Lowland). Kustannusosakeyhtiö
Tammi juhlisti sillä 60 vuotta sitten alkanutta Keltainen kirjasto -sarjaansa.
Keltainen
kirjasto on hämmästyttävä saavutus näin pienellä kielialueella. Se julkaisee
pelkästään uudehkoa laatukirjallisuutta maailmalta. Sellainen ei tietenkään voi
olla kaupallisesti kovin kannattavaa, joten taustalla täytyy olla todellista
kulttuuritahtoa. Jarl Hellemann oli vuosikymmenet sarjaan kelpuutettavien
teosten jokseenkin yksinvaltainen valitsija. Laatutietoisuus näyttää säilyneen
hänen jälkeensäkin.
Samalla
käynnillä tein myös impulssiostoksen, aiheeseen kuitenkin väljästi liittyvän.
Ostin Parnasson.
Parnasso
oli minun opiskeluaikoinani huippukiinnostava lehti. Se oli nuoren
kirjailijasukupolven foorumi. Siellä käytiin kiivasta polemiikkia, siellä
esiteltiin merkittävimmät uutuuskirjat. Klassikoitakaan ei unohdettu. Minulle
kuten kaikille kirjallisuuden opiskelijoille lehti tuli vuositilauksena, ja sen
ilmestymistä odoteltiin. Sieltä sai virikkeitä. Päätoimittajina oli sellaisia
alan huippunimiä kuin Kai Laitinen ja Tuomas Anhava. Vielä Jarkko Laineen
kaudellakin kiinnostusta riitti, mutta ylipitkä päätoimittajakausi ei ollut
hyväksi. Minunkin kiinnostukseni hiipui. Vuositilaus loppui ja muuttui
irtonumeroiden ostoksi.
Nyt monta
vuotta on mennyt niin, että irtonumeroidenkin ostaminen on ollut satunnaista.
Nyt päätin ostaa.
Täytyy
tietysti antaa tunnustus Otava-konsernille siitä, että lehti elää. Siinä näkyy
kulttuuritahtoa aivan kuten Keltaisessa kirjastossakin. Sitähän Otavassa kyllä
löytyy. Reenpää-suvusta on jatkuvasti löytynyt ihan oikeasti intohimoisia
kirjallisuusihmisiä firman johtoon. Niin löytyi pitkään kilpailijastakin,
WSOYsta, mutta nyt näyttää huonolta. Firma lähti mukaan pörssipeliin ja joutui
heittopussiksi. Ensin Sanoma, nyt Bonniers. Paljonpuhuva haastattelu kertoi,
että uusi toimitusjohtaja tuntee hänkin suomalaista kirjallisuutta, tosin vain
Tuntemattoman sotilaan. Niillä eväillä siis jatkaa tämä suomalaisen kulttuurin
perinnelinnoitus.
Sainko
siis uudesta Parnassosta virikkeitä ja innostusta?
En
suhtaudu aiheeseen yhtä jyrkästi kuin kuvassa Parnassoa lukeva kollegani. Oli
siellä kiinnostavaakin, kuten kirjoituksia "terapiakirjallisuudesta",
Italo Calvinosta ja Milan Kunderasta. Mutta kirja-arvosteluista en löytänyt
mitään erityisen sytyttävää. Niiden perusteella en tunne tarvetta tutustua
yhteenkään uutuuteen. Outoja kirjailijanimiä, ja kriitikoistakaan en tunne kuin
kaksi. Lisäksi lehdestä löytyi omituinen sarjakuva, josta en saanut otetta
vaikka moneen kertaan luin.
Mutta
varmaankin on niin, että uusi sukupolvi uusine ideoineen on ottanut Parnasson
haltuunsa. Minä olen vain pudonnut vauhdista. (Kuva: Pulttibois MTV 1990)
