Lehtitietojen
mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi
osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella
kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.
Onkohan
tuo nyt oikein viisasta?
Minun
kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa
poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin.
Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän.
Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä
Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus
juhlapäivinä laulun osakseen.
Luulen,
että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä
syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta
vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa.
Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla.
Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä,
mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.
Aikuisena
olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla
aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen
tehnyt.
Mielestäni
ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden
kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa
persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut
- kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja
niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja
tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös
kynän pitää pysyä kädessä.
Minulle on
pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli
kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli
erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa
oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä
oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin
taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä
vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään
kirjettä talteen.
Jään
miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä.
Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin
kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n
pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?
Kuvissa on
arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi
1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.
