Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 4

 

Kävin pitkästä aikaa talossa, jossa nuorempana kävin usein. Tuntui aika lailla nostalgiaa kadotetusta nuoruudesta.  

En ollut ollenkaan suunnitellut menoani. Kävelen siitä ohi melkein päivittäin. Huomasin kadulla kyltin, joka sai minut pysähtymään ja kääntämään askeleet ylös niitä tuttuja portaita.  

Talon nimi on Vanha ylioppilastalo. Se jos mikä sijaitsee keskellä Helsinkiä, siinä Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmauksessa, Kolmen sepän patsaan aukiolla. Nuorena kävin siellä kapakassa ja monenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Nyt menin sinne joulumyyjäisiin.  

Yläkerran "Vanhan kuppilassa" tapasi vanhoina nostalgisina aikoina Ylioppilasteatterin porukkaa ja nuoria runoilijoita. Siellä oli maailmanlopun meininki päällä menipä sinne milloin tahansa. Alakerrassa, "Vanhan kellarissa" oli astetta rauhallisempaa. Itsepalvelu oli molemmissa, paitsi Kellarin ruokapuolella. Kellarissa oli myös kuuluisa Karhukabinetti sekä puolijulkinen homojen puoli. Silloin, 70 - 80-luvuilla se oli vielä piilossa pidettävää, mutta Kellarissa ei tullut ongelmia.  

Juhlasali on monen historiaan jääneen tapahtuman tyyssija, erityisesti 1960-luvun lopulla. Siellä  tapahtui Vanhan valtaus, siellä esitettiin Lapualaisooppera, siellä tapahtui kuuluisa  Sperm-performanssin  yhdyntä flyygelin kannella. Vuosikymmeniä aikaisemmin siellä tapahtui mm. Tulenkantajien Olavi Paavolaisen johdolla järjestämä vihellyskonsertti perinteellisemmän runouden lausuntaillassa. Kuva on otettu siltä samalta parvekkeelta, jossa viheltäjät istuivat.  

Nyt siellä pidettiin joulumyyjäiset, jotka jatkuvat vielä monta päivää. Katselin tuttuja saleja. Yläkerrassa on Ylioppilasteatterin sali ja Musiikkisali, se jonka seinällä komeilee R. W. Ekmanin suurikokoinen Väinämöisen soitto. Molemmissa olen käynyt monta kertaa. Nyt niitä uhkaa häätö. Erityisesti Musiikkisali on tähän asti ollut runsaassa harjoituskäytössä. Siellä ovat pitäneet harjoituksiaan Ylioppilaskunnan laulajat, Naiskuoro Lyran, Akademiska sångföreningen ja Ylioppilaskunnan soittajat.   

Mutta eivätpä taida harjoitella enää kauan. Ylioppilaskunnan hallitus on nimittäin havainnut, että tilojen käyttö ei tuota maksimaalista voittoa. Niinpä tilat on vuokrattu kaupalliselle yrittäjälle. Yllätys tämä ei tietenkään ole, kun katsoo Ylioppilaskunnan hallituksen nykyistä poliittista kokoonpanoa. Bisnes jyrää kulttuuriperinteet.

 

 

 

 

Väärä valinta?

 

Kävin naispuolisen työtoverin syntymäpäivillä. Mennessäni poikkesin Asematunnelin kukkakaupassa, siinä joka sijaitsee lähellä liukuportaiden alapäätä, kun laskeutuu tunneliin Elielinaukion puolelta. Ostin kimpun ruusuja. Lisäksi vein lahjaksi kirjan, tämän uusimman Finlandia-voittajan, jota itse en ole ehtinyt lukea.  

Jokin pisti mietteliääksi kukkien valinnassa. Muistiini nousi, että olin äskettäin lukenut ohjeen kukkien valinnasta, joka pitäisi suorittaa sen kuukauden mukaan, jossa kukitettava on syntynyt. Yksityiskohtia en muistanut, vain sen muistin, että jokaiselle syntymäkuukaudelle on oma nimikkokukkansa.  

Juhlat päättyivät onneksi melko aikaisin. Kotona aloin etsiä kukkaohjetta. Kohtalaisen äkkiä se löytyi. Liitän sen tähän loppuun.  

Siinä todellakin on eri kukka jokaiselle kuukaudelle. Joulukuun kukka ei ole ruusu. Vikaan meni. Ruusu kuuluisi kesäkuussa syntyneille. Toisaalta onnittelun kohde vaikutti aivan tyytyväiseltä ruusuihini - ei ainakaan näyttänyt hapanta naamaa.  

Pienenä lohdutuksena huomaan, että kukkaohje on tarkoitettu rakastavaisia varten. Nyt ei ollut siitä kysymys - pikemminkin päinvastaisesta suhteesta. Mutta muistiin tämä ohje pitää laittaa tulevia kukituksia varten. Toisaalta kyllä tuo ohje vähän omituiselta näyttää. Olisikohan Asematunnelin kukkakaupasta edes löytynyt tuollaista joulukuun suosituskukkaa?

 

Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)