perjantai 15. marraskuuta 2013

Tekniikan armoilla


 

Ensin hajosi pölynimuri. Kyllä se imi, mutta ääni muuttui niin kuin olisi sirkkeli soinut. Ehkä vähän käryäkin tuli. Ei sellaista uskaltanut käynnissä pitää.  

No, ei se mitään, onhan minulla harja ja kihveli. Kyllä niillä siivous hoituu kunnes ehdin käydä marketissa ostamassa uuden. Olihan imuri jo useamman vuoden palvellut. Kannoin sirkkelin kellarikomeroon odottamaan pois kuljetusta.  

Sitten hajosi partatrimmeri. Se ei muuttunut sirkkeliksi vaan lopetti vähäisenkin hurinansa. No, eipä hätää tässäkään. Asianhan voi hoitaa manuaalisesti tai jättää jonkin aikaa hoitamatta kokonaan. Sanoohan tyylitietoinen sihteerini, että minulle sopisi pidempi sänki kuin nykyisen kuusimillinen. Sinne vaan partakone kellarikomeroon imurin viereen.  

Sitten poksahti työhuoneeni pöytälamppu. Se oli sellainen energiansäästölamppu, jonka oli määrä kestää 10000 tuntia tai jotain sellaista. Muistelen ottaneeni sen käyttöön pari kolme vuotta sitten. Pitääpä etsiä taskulaskin jostakin laatikon perältä ja laskea, kertyykö parissa kolmessa vuodessa 10000 tuntia.  

Enempää energiansäästölamppuja minulla ei ollut varastossa, joten ruuvasin reikään vanhanaikaisen. Poksahtanut lamppu siirtyi kellarikomeroon. Tiedän, että se on ongelmajätettä ja vaatii kuljetuksen ongelmajätekonttiin. Sellainen on Sortti-asemalla Konalassa.  

Seuraavaksi DVD alkoi oikutella. Kun työnsin levyn sisään, se kehtasi ilmoittaa, että "tuntematon levytyyppi". Ihan tavallinen levyhän se on, mutta kone taitaa luulla, että tarjoan sille meetwurstisiivua. No, kun veivaan levyä sisään - ulos - sisään - ulos useamman kerran, se lopulta tunnistaa levyn ja voin tallentaa sille televisiosta tulleen elokuvan.  

DVD-kone ei siis joudu kellariin, mutta huolestumista häiriö aiheuttaa. Uusia tallettavia DVD-koneita ei jostain käsittämättömästä syystä ei ole enää moneen vuoteen valmistettu. Minulla on kyllä kaksi varakonetta tallella, mutta molemmat vanhoja ja paljon käytettyjä. Miten sitten käy, kun ne kaikki ovat tiensä päässä?  

Kuvassa Länglmäveden kesäkotini savusaunan nurkka. Hirsien veistäjän tekninen osaaminen oli sitä luokkaa, että 108 vuotta on nurkka tuulia ja tuiskuja kestänyt eikä ole vinksalleen mennyt.
 
 

 

tiistai 12. marraskuuta 2013

Verolle pantavaksi



 

Verottaja on tehnyt linjanvedon, että kaikenlainen vastikkeellinen talkootyö ja naapuriapu pannaan verolle. Aikapankit erityisesti ovat veronalaista meininkiä, sillä niissä vaihdetaan työpanoksia jopa ammattimaisella tasolla.  

Tämä pisti mietteliääksi. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla käytössä systeemi, jonka voi luokitella kuuluvan tähän. Olen itse täystumpelo rakennushommissa. Vanhassa torpassani ja siihen kuuluvissa rakennuksissa on kaiken aikaa remontin tarvetta. Saan apua naapurin äijiltä, joilta homma sujuu ja tarvittavat vehkeet löytyvät. Viime kesänäkin uusittiin yhden aitan katto. Ensi kesänä on suunnitteilla vanhan kellarin kohentaminen. Routa on vääntänyt sen kiviseinät uhkaavasti vinoon.  

Vastapalvelukseksi minä opastan heitä tietotekniikan käytössä. Ihan alkeista on kysymys, pankkiasioiden hoitamisesta, valokuvien skannaamisesta ja tallentamisesta, kiinnostavien nettisivujen etsimisestä ja muistiin tallentamisesta yms.  

Lisäksi on vakiintunut sellainen käytäntö, että avustan näitä isäntiä kerran tai pari vuodessa täällä Helsingin päässä. Heillä on nimittäin tapana lähteä olviretkelle Viroon.  

Tällainen retki toteutui taas kerran viime viikonloppuna. Kolme Pirkanmaan äijää saapui Helsinkiin. Kukaan heistä ei ole tottunut ajamaan Helsingissä, joten sataman löytäminen on vaikeaa. Minut tarvittiin kuskiksi. Sovittu tapaaminen oli Stadionin parkkipaikalla, kuten aina. Minä ajoin siitä eteenpäin Länsisatamaan.  

Auto voisi tietenkin jäädä parkkiin stadionille, mutta ei, sen pitää olla parkissa lähellä satamaa, sillä tuliaisia on paljon, hyvin paljon. Kun kolme miestä ostaa täyden lastin olutta, sitä on paljon. Siksi auton pitää olla lähellä satamaa.  

Kun sitten seuraavana päivänä olin satamassa vastassa saapuvaa joukkoa, kaljaa tuli peräkontti täyteen ja takapenkille niin paljon, että sinne ei mahtunut kuin yksi istuja. Kun matkustajia oli kolme ja minä kuskina, yksi piti lähettää taksilla stadionille, jossa minä jäisin pois.  

Stadionin parkkipaikalla minulle tuli selväksi, että yhtäkään näistä isännistä en voi päästää auton rattiin. Ei auttanut muu kuin komentaa koko katras lepäämään kämpille Töölöntorin laidalle, johon ei ollut kuin muutaman sadan metrin kävelymatka.  

Takki ja kengät pois ja nukkumaan. Itse katsoin dvd:ltä Ingmar Bergmanin elokuvan Viettelysten ilta (Gycklarnas afton 1953). Ajattelin, että se sopii tunnelmaan.  

Kun sitten paljon myöhemmin uupumus oli voitettu ja promillet haihtuneet, lähetin retkueen kaljakuormansa kanssa matkalle kohti pohjoista Pirkanmaata.  

*   *   *     

Tämä on kai sitä verotettavaa naapuriapua. Vastineeksi saan ensi kesänä joukkueen kellariani korjaamaan. Mietin vaan, miten tämän verottajalle ilmoittaisin.  

Lopuksi aiheeseen liittyvää lyriikkaa, jonka on kirjoittanut Aleksis Kivi. Kuvan vanha mainos kertoo, että ei sitä ennen tarvinnut Viroon asti mennä hakemaan.  

Terve, ruskee ohraneste,
Terve, jumal´ kultasuu!
Sua ain tahdon kunnioittaa
Kumartaen tomuhuun,
Sulle annan sydämeni,
Sulle kannan kiitosuhrit
Mä temppelissäs kontien.
Oi olvi ijankaikkinen!
Valvoissani, maatessani
Muistan voimaas kuohuvaa.
Terve, ruskee ohraneste,
Terve, voima kuohuva!
Kaikki menköön suren suuhun,
Kun vaan olvi olla saa.
Mitä huolin
Vaihka iskis
Taivaan nuoli
Maailman halki
Ja polttais palleroisen maan,
Kun mä ja olvi ollaan vaan?
Terve, ruskee ohraneste,
Terve, voima kuohuva!
(Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä)



lauantai 9. marraskuuta 2013

Keinot ja konstit



 

Ostin uudet kengät. Seuraavana päivänä lähdin ne jalassa kävellen töihin.  

Runeberginkadulla ravintola Eliten kohdalla heräsi aavistus. Ajattelin kääntyä takaisin. Matkaa kotiin Töölöntorille olisi vain pari sataa metriä. En kuitenkaan kääntynyt.  

Ylämäen jälkeen Kauppakorkeakoulun kohdalla aloin olla jo varma, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Kauppakorkeakoulun kohdalla on syytäkin tuntea epäluuloja, mutta tällä kerralla havaitsemani häiriön aiheuttaja ei sittenkään tainnut olla mikään finanssijuonittelu.  

Kenkä nimittäin hankasi kantapäästä.  

Klenkkasin Arkadiankatua Eläinmuseon, Sibelius-Akatemian ja Pikkuparlamentin ohi. Vastaan tuli muuan Ben Z, mutta ei tästä vaivasta voi suoraan kokoomustakaan syyttää, joten armahdin miehen kiukultani. Menin sen sijaan Mannerheimintien Yliopiston apteekkiin ostamaan laastaria.  

Mietin, missä voisin istua, riisua kengän ja sukan ja liimata laastarin. Ei sellaista voi julkisesti tehdä, joten ohitin Kolmen sepän aukion penkit ja menin Stockmannin vessaan.  

Laastari ei tainnut tulla hyvin, joten menin Fabianinkadulla Yliopiston ala-aulan vessaan ja liimasin kaksi laastaria lisää. Ne auttoivat mutta eivät kokonaan poistaneet ongelmaa. Työpäivän jälkeen ajoin kotiin raitiovaunulla, vaikka yleensä kävelen. Kotona tarkastin kantapään. Siihen ehti tulla kunnon hankautuma ja rakko. Nyt täytyy jättää pidemmät kävelyt pois muutamaksi päiväksi.  

Että pääsikin taas unohtumaan se vanha hyvä neuvo, että uudet kengät pitää ajaa sisään vähitellen. Kerran minulle kävi samoin niinkin pahassa paikassa kuin Roomassa. Uudet hienot italialaiset kengät ehtivät pilata pahasti kävelykierroksiani. Siitä lähtien olen pitänyt tarkasti huolta, että matkoillani on aina mukana myös käytetyt kengät.  

Jos olisin ollut oikein viisas, olisin jo uudet kengät ostaessani noudattanut alapuolella annettuja ohjeita. Hyvät lukijat, ottakaa opiksenne minun harmillisesta kokemuksestani ja noudattakaa näitä hyviksi tunnettuja konsteja.