Keinot ja konstit

 

Ostin uudet kengät. Seuraavana päivänä lähdin ne jalassa kävellen töihin.  

Runeberginkadulla ravintola Eliten kohdalla heräsi aavistus. Ajattelin kääntyä takaisin. Matkaa kotiin Töölöntorille olisi vain pari sataa metriä. En kuitenkaan kääntynyt.  

Ylämäen jälkeen Kauppakorkeakoulun kohdalla aloin olla jo varma, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Kauppakorkeakoulun kohdalla on syytäkin tuntea epäluuloja, mutta tällä kerralla havaitsemani häiriön aiheuttaja ei sittenkään tainnut olla mikään finanssijuonittelu.  

Kenkä nimittäin hankasi kantapäästä.  

Klenkkasin Arkadiankatua Eläinmuseon, Sibelius-Akatemian ja Pikkuparlamentin ohi. Vastaan tuli muuan Ben Z, mutta ei tästä vaivasta voi suoraan kokoomustakaan syyttää, joten armahdin miehen kiukultani. Menin sen sijaan Mannerheimintien Yliopiston apteekkiin ostamaan laastaria.  

Mietin, missä voisin istua, riisua kengän ja sukan ja liimata laastarin. Ei sellaista voi julkisesti tehdä, joten ohitin Kolmen sepän aukion penkit ja menin Stockmannin vessaan.  

Laastari ei tainnut tulla hyvin, joten menin Fabianinkadulla Yliopiston ala-aulan vessaan ja liimasin kaksi laastaria lisää. Ne auttoivat mutta eivät kokonaan poistaneet ongelmaa. Työpäivän jälkeen ajoin kotiin raitiovaunulla, vaikka yleensä kävelen. Kotona tarkastin kantapään. Siihen ehti tulla kunnon hankautuma ja rakko. Nyt täytyy jättää pidemmät kävelyt pois muutamaksi päiväksi.  

Että pääsikin taas unohtumaan se vanha hyvä neuvo, että uudet kengät pitää ajaa sisään vähitellen. Kerran minulle kävi samoin niinkin pahassa paikassa kuin Roomassa. Uudet hienot italialaiset kengät ehtivät pilata pahasti kävelykierroksiani. Siitä lähtien olen pitänyt tarkasti huolta, että matkoillani on aina mukana myös käytetyt kengät.  

Jos olisin ollut oikein viisas, olisin jo uudet kengät ostaessani noudattanut alapuolella annettuja ohjeita. Hyvät lukijat, ottakaa opiksenne minun harmillisesta kokemuksestani ja noudattakaa näitä hyviksi tunnettuja konsteja.

 

 

Lagom

 

Tämänpäiväisessä Hufvudstadsbladetissa joku suomenkielinen on valinnut ruotsinkieliseksi suosikkisanakseen "lagom". Siihen sisältyy hänen mielestään kokonainen elämänideologia.

Pidän valintaa osuvana ja ymmärrän ajatuksen.   

Toinen suomenkielinen valitsi sanan "junigryningen". Hän kertoi löytäneensä sen jostakin Bo Carpelanin runosta. Kolmannen valinta oli "bamse", neljännen "fredagsmys". Ymmärrettäviä valintoja nuokin.  

Vietin tänään Svenska dagenia poikkeamalla Sanomatalon alakerrassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa kuultiin ruotsinkielistä räppiä. Helsingin Sanomat sai toimittaja Saska Saarikosken aloitteesta alkusyksystä loistoidean nostaa ruotsin kielen arvostusta antamalla lehdessä tilaa ruotsin kielelle ja kulttuurille Ruotsalaisuuden päivän tienoilla. Tästä saisi tulla perinne.  

Viime vuosina on päästetty irti ikävä poliittinen kiihkoilu kaksikielisyyttä vastaan. Muodollisesti se keskittyy ruotsinkielen opetukseen koulussa, mutta taustalla häämöttää kyllä eräiden piirien pahantahtoisuus koko kielivähemmistöämme vastaan.   

Minulla on sisäsuomessa lapsuutensa viettäneeksi ollut poikkeuksellisen paljon ruotsinkielisiä kontakteja sekä työssä että vapaa-aikana. Isoäitini oli Pohjanmaan ruotsinkielinen ja häneltä opin jonkin verran kieltä jo pienenä. Nuorena olen asunut muutaman vuoden Tukholmassa. Äidinkielen tasolla ruotsin taitoni ei ole mutta aika hyvä kuitenkin.  

On hämmästyttävää, miten paljon huippulaatuista kirjallisuutta pieni kielivähemmistömme tuottaa. Minun suuriin suosikkeihini kuuluvat mm. Kjell Westö, Monica Fagerholm, Ulla-Lena Lundberg, Claes Andersson, Lars Sund, Bo Carpelan, Christer Kihlman, Tove Jansson, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Elmer Diktonius, Edit Södergran, vanhemmista mestareista nyt puhumattakaan. Muut taiteet sitten vielä kirjallisuuden lisäksi.   

Keskiverto suomenkielinen osaa huonosti ruotsia. Englanti jyrää muut kieliopinnot alleen. Ruotsin kieltä ei edes kuule kovin usein, ja suuri osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä ja he vaihtavat kieltä heti kohdatessaan suomenkielisen. Ei tule tilanteita, joissa joutuisi treenaamaan taitoaan. Siksi taito ei kehity.  

Huonolle ruotsin kielen taidolle on suomalaisilla ikivanhat perinteet. Katsokaa vaikka kuvaa. Se on kirjasta Lasten Aarre-Aitta. Lähde on Kanteletar, runo 233. Tätä kohtaa Topelius lainasi Välskärin kertomuksissa. Ei kovin hääviä kieltä mutta yritys ihan hyvä, lagom.

 

 

 

 

Muisti pettää

 

Viikonloppu oli kovin sateinen. Se kelpasi tekosyyksi pysytellä kotona. Tekosyy siksi, että on minulla kyllä sadetakki.  Ja monta varjoa. Hieman ihmettelin haluttomuuttani lähteä ulos, sillä syksy on mielivuodenaikani. Harmaa sää piristää, se korreloi mielialan kanssa. Mutta näin nyt kävi. Sitten tuli ärtynyt soitto: Missä viivyt? Kävi ilmi, että olin unohtanut sovitun tapaamisen. Ei kovin tärkeä. Hyvä vaan etten muistanut.  

Lopultakin oli aikaa lukea lehdet. Ei haitannut, että Hesari ei sunnuntaina ilmestynyt. Minulla olivat  lukematta koko viikon lehdet.  

Vanhojen lehtien lukeminen on kiehtovaa. Yhden viikon vanhat eivät oikeastaan tunnu vanhoilta, pitäisi olla vuosia vanhoja. Kesäkodissani minulla on röykkiöittäin puolen vuosisadan ikäisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat mieluista luettavaa.  

Viikon vanhassa Hesarissa oli koottu kokonainen aukeama täyteen kotimaisen kirjallisuuden syksy-aiheisia katkelmia. Oli tekstejä Aleksis Kivestä Anhavaan ja Haavikosta Hectoriin. Arvostettava idea toimitukselta.  

Kolmea jäin kuitenkin kaipaamaan.   

Juicen Syksyn sävel olisi kuulunut mukaan. Siinä on tavoitettu vähintään yhtä olennaista syksystä kuin Lauri Pohjanpään runossa Kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen on Erna Tauron Syyslaulu / Höstvistan. Olivatko nämä liian tuttuja ja jäivät siksi pois?  

Kolmatta puuttuvaa jouduin hetken kaivelemaan muististani. Sitä laulettiin koulussa. Muistan kuinka opettaja soitti harmonia ja veisasi isolla äänellä. Iso mies, suora ryhti. Synkeä tunnelma, laahaava nuotti, surkea elämä. Näin se muististani esiin nousi:  

"Syksy jo saa / harmaa on maa / koivusta lehtiset / pois putoaa // lintusten tie / etelään vie / kohta jo päättyvi / päivämme lie."  

Piti googlata esiin, kenen tekemästä laulusta on kysymys. Löytyi nimi Mikael Nyberg. Mutta perhana, huomaan, että sanat eivät menneetkään näin. Useampikin haku näyttää jälkimmäisen säkeistön kuuluvan oikeasti näin:   

"- - lintusten tie / etelään vie /  siellähän kesäkin ikuinen lie /  kolkkona jää / seutumme tää / kaipaamaan suvea pois rientävää."

Miten minä voin näin väärin muistaa? "Oikea" versio ei tunnu ollenkaan tutulta. Yleensähän muistan  koulussa ulkoa vaaditut laulujen sanat. Niitä oli paljon ja läksyjen kuulustelu tiukkaa. Haku kertoo, että minun "muistamani" sanat ovat peräisin virrestä "Joutukaa sielut on aikamme kallis". Sekin on tuttu.  

Olenko minä sotkenut kaksi laulua? Vai opettiko suoraryhtinen opettaja laulun toisin? Ihan hyvinhän tuo olisi paikkaansa sopinut, sekä riimiltään, sisällöltään että tunnelmaltaan. Vastausta en saa.  

Kuva kirjasta Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia - Aulikki Oksanen WSOY 2004