Ketkuta ja jyrää

Viime viikolla flunssan kynsissä kituessaan Dessutom pyrki terapoimaan synkeää sieluaan taantumalla lapsen tasolle. Siis ihan vapaaehtoisesti, vailla häpeän tai nolouden tuntemuksia.

Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.

Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.

Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.

Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa. 

Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä. 

Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:

Beatles, Abbey Road
Procol Harum, Procol´s Ninth
Jethro Tull, Aqualung
Cream, Disraeli Gears
Wigwam, Hard N´Horny 
Blood, Sweat and Tears (1968)
Moody Blues, Nights in White Satin

Nämä kaikki ovat minulla LP-levyjä, vanhaa vinyyliä, oikeita kunnon esineitä, isokokoisia. Niissä on kunnon pahvikotelo, kansikuva ja takakannen tekstit.

Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)

Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.

Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.

Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.

Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.

(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)

Pömpelit

Dessu katseli tarkasti Ylen Teema-kanavalta sunnuntai-iltana Taloraati-ohjelmaa. Se on jatko-osa oivalliselle Runoraati-ohjelmasarjalle. Taloraadissa kolme taiteilijaa kierteli Shanghain Expo-maailmannäyttelyssä muutamien maiden näyttelypaviljongeissa niitä arvioiden ja pisteitä antaen.

Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.

Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.

Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.

Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.

Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”

Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?

 Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa. 

Rakkauden oppi?

Dessu on kasvavan ärtymyksen vallassa seurannut mellakkaa, joka on syntynyt ev.lut. kirkon liepeille. 25000 ihmistä on jo eronnut kirkosta reilussa viikossa ja lisää tulee.

Samalla Dessu onnittelee itseään, että ymmärsi erota kirkosta jo 36 vuotta sitten, ettei nyt tarvinnut.

 Dessun ero ei tapahtunut pikaistuksessa eikä silloin ollut Internetin tarjoamaa oikotietä. Dessu joutui menemään kirkkoherran puheille ja selittämään päätöksensä perustelut. Se keskustelu kesti parisen tuntia ja oli kaikin puolin antoisa. Vaikutelmaksi jäi, että kirkkoherrakin oli ymmärtäväinen. Hän jopa kiitti lopuksi hyvästä keskustelusta. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Dessun kritiikki ei kohdistu uskontoon vaan kirkkoon, joka on kadottanut lähtökohtaiset ihanteensa, eettisen johtajuutensa. Kirkon pitäisi mielestäni olla yhteiskunnassa tinkimätön arvojohtaja. Näin Dessu on ymmärtänyt Jeesuksen antaman mallin. Nykykirkko on hukannut alkuperäisen ihanteensa.

Kirkkolaitoksen pitäisi Dessun katsannon mukaan olla eturintamassa puolustamassa heikoimpia ja halveksittuja, niitä ”syntisiä”. Dessu on lukenut Raamattunsa (samoin Koraanin) siten, että siinä etsitään oikeudenmukaisuutta ja hyväksyntää ja tukea niille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin yhteiskunnan vahvimpien silmissä. Dessu löytää Raamatusta sanoman, joka torjuu diskriminoinnin millä tahansa perusteella. Dessu luulee löytäneensä suuresta kirjasta rakkauden ja suvaitsevuuden radikaalia oppia, hyvin radikaalia, joka vaatii tasa-arvoa riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä taustasta ja muista luokituksista.

Missä kaikki tämä idealismi on? Dessu näkee kirkossa monin paikoin täsmälleen päinvastaista. Kirkko on historiallisesti liittoutunut kaikkein pöyhkeimpien kanssa ja ollut tuomitsemassa yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoittelijoita. Vähemmistöt, erityisesti seksuaaliset, ovat joutuneet halveksinnan kohteiksi tasa-arvon pyrkimyksissään. Itsensä eettiseksi esikuvaksi asettanut instituutio ei ole tehtävässään uskottava. Siltä puuttuu arvojohtamisen ambitio.

Ajankohtainen homokiista on vain yksi yksityiskohta pitkässä sarjassa. Yhden puoluejohtajan ja muutaman muun ikävät puheet sattuivat osumaan suuren kansanjoukon omaantuntoon ja aiheuttivat massiivisen protestin. Mutta Dessu uskoo, että taas kerran julki lausuttu seksismi ja homofobia ja diskriminointi ”Jumalan nimissä” oli vain se viimeinen pisara, joka sai täynnä olevan maljan vuotamaan yli. Taustalla on paljon muutakin tyytymättömyyttä ja pettymystä.

¤ ¤ ¤ 

On kyllä myönnettävä, että kirkko on edennyt myös hyvään suuntaan, hitaasti. Eräät viimeaikaiset päätökset ja henkilövalinnat lupaavat parempaa tulevaisuutta. Kirkko ei kuitenkaan ole lähelläkään oikeudenmukaisuuden eturintamaa. Kaukana edellä kulkevat muut, esim. taide, tiede, osa poliittisista puolueista, osa mediasta.

Dessu ei usko jäljellä olevana elinaikanaan näkevänsä kirkkoa siinä kunnossa, että haluaisi liittyä siihen takaisin. Mutta aivan vilpittömästi hän toivoisi niin tapahtuvan.