Kävin vain kääntymässä

Tuntui, että olisi hyvä päästä pois. Koko syksyn – ja melkein koko kesän – olen pysynyt paikallani, kun on tämä polvi.

Nyt oli siis aika tempaista ja lähteä kauas pois. Olen rimpuillut irti rollaattorista. Ulos mennessä käytän vielä turvavälineenä kävelysauvoja, siis sellaisia, joita ennen käytettiin vain hiihtäessä.

Asemalla katselin junia. Päätin ostaa automaatista lipun Riihimäelle. Se on minulle kummallisen vieras paikka. Ohi ja läpi olen ajanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta olenkohan koskaan pysähtynyt?

Riihimäen asemalaiturilla yhtäkkiä muistin. Tällä samalla laiturilla olen seisonut kerran ennenkin.

Taisi olla kesä 1966. Olin vastentahtoisesti joutumassa Kärkölän Ranta-Vaahalaan englannin kielen kurssille. Riihimäellä piti vaihtaa Jyväskylän junasta Lahden suuntaan. Se oli 15-vuotiaalle ensikertalaiselle tarkka paikka,

Kielikurssi sinänsä kiinnosti, mutta vastentahtoisuus johtui siitä, että leirin järjestäjä oli Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY). Sellaisessa porukassa oli luvassa ikävä kaksiviikkoinen.

Toisin kävi, leiristä tuli vähän kuin aikuistumisriitti.

Isot pojat lähtivät autolla käymään Lahden Alkossa. Minun tilaukseni oli kolme pulloa olutta. Leirillä oli yllättäen muutama tyttökin. Juomat ja tytöt ja öinen uimaranta yhdistettynä aiheuttivat niin tyrmistyttävän lopputuloksen, että kaikista maailman paikoista kristillinen leiri oli se paikka, jossa koin elämäni ensimmäisen kännin ja ensimmäisen ihokontaktin, molemmat aika lievässä muodossa.

Tällaisten muistojen hetki tuli siis koetuksi Riihimäen asemalaiturilla. Enpä arvannut, mitä oli tulossa, kun siinä viimeksi seisoin 59 vuotta sitten.

Paluumatkalla tuntui, että matka oli onnistunut ja polvi melkein kunnossa.  Hämärän jo laskeuduttua katselin junan ikkunasta radanvarren pajukkoa. Tuli sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on taas juuri niin kuin pitääkin ja että elämä on tukevasti kohdallaan.

 

Yllättävä muutos

En ole ajanut autoa koko kesänä. Mihinkäpä minä enää ajaisin – en heti keksi päämäärää, kun kesämökkeilystä olen luopunut.

Edellisestä ajokerrasta tuli juuri täysi vuosi. Osaisinko edes enää? Vanha Yaris seisoo koskemattomana kaverin tallissa kaukana Vantaalla. Vakuutukset on keskeytetty. Juniori käytti Yariksen katsastuksessa, ja siksi hetkeksi piti vakuutus pistää voimaan.

Ajokortin sentään kävin uudistamassa. Jotenkin tuntuisi isolta luovuttamiselta, jos ei korttia olisi. Ehkäpä vielä joskus keksin, että taidanpa lähteä johonkin ajamaan.

Ajokortin uudistamiseen tarvittavasta lääkärintarkastuksesta liikkui kaikenlaisia ohjeita. Jostain luin, että tasapainokyky tarkastetaan. Pitää näyttää lääkärille, että yhdellä jalalla seisominen onnistuu minuutin ajan.

Tätä harjoittelin kotona. Ei onnistunut täysi minuutti, mutta puolikas onnistui monta kertaa – molemmilla jaloilla vuorotellen! Uskoin sen riittävän.

Mutta ei tasapainokoetta ollutkaan. Tunsin tulleeni petetyksi - turhaan harjoittelin. Meinasin ehdottaa lääkärille, että voisinko vielä näyttää yhden tempun, mutta jätin kuitenkin ehdottamatta.

Äskettäin käväisi mielessä epäily, että rasittuikohan polvi turhissa tasapainotreeneissä niin, että altistuin vammalle, josta olen viime aikoina täällä kirjoittanut.

Kellotaulu piti piirtää, siihen numerot ja viisarit osoittamaan kymmentä yli kolmea. Ohjeissa kello oli kylläkin näyttänyt lukemaa kymmentä vaille kaksi. Selviydyin sujuvasti yllättävästä muutoksesta.

 

Tyhjää tilaa

 

Tuli kirje, jossa kerrottiin, että isän hautakivi on vääntynyt kallelleen ja pitäisi oikaista. Työ on omaisten vastuulla. Se omainen olen minä.

Nytpä tuli pulma. Mitenkähän tällainen hoidetaan. Otanko rautakangen mukaan ja lähden Jyväskylään? Rollaattorista olisi kyllä hyvä päästä ensin kokonaan irti.

Hautakivi ei ole ihan kevyt.. Kun isä kuoli 1980, äiti tilasi niin ison kiven, että siihen mahtuu myös hänen oma nimensä. Äiti kävi vuosikausia joka päivä hoitamassa hautaa; vei kukkia, rapsutti rikkaruohoja ja pyyhki märällä rentulla pölyt kivestä.

Kun äiti sitten 22 vuotta myöhemmin sai aivoinfarktin ja halvaantui, tilanne kriisiytyi. Äiti ilmoitti, että häntä ei missään tapauksessa saa haudata isän viereen.  Hän oli unessa(?)  nähnyt, että isä petti häntä vieraiden naisten kanssa.  Naisten nimetkin hän osasi luetella, niitä oli kuusi. Tunsin ne kaikki. Nuoria naisia, isää 30 – 40 vuotta nuorempia naapureiden ja tuttavien rouvia ja tyttäriä.

Mikään ei auttanut  - unen totuus pysyi. Vanha, vatsakas, sairas ja umpimielisyyteen taipuvainen ukko pystyi tuosta vaan kaatamaan nuoria naisia, vaikka ei edes kotoa paljon pois lähtenyt.

Viimeistä tahtoa on tietysti kunnioitettava. Kun äiti sitten 33 vuotta isän jälkeen kuoli, hänen tuhkansa laskettiin Maunulan uurnalehtoon. Kivi on pieni. Siinä ei ole tilaa muille nimille.

Mutta kaukana Keski-Suomen syksyisessä kalmistossa törröttää nyt siis pölyinen ja vino hautakivi, jossa on vain yksi nimi, eikä enempää tule, vaikka tyhjää tilaa olisi.

-   -   -

Kuvassa lisää hautausmaa-aihepiiriin liittyvää lukemista, lyhyitä kertomuksia, joissa noin 250 vainajan elämän käännekohdat kerrotaan kaunistelematta lukijalle. (suom. Arvo Turtiainen).