Mitä kuuluu?

"Mitä kuuluu?"  

Taas kerran sain tuon kysymyksen pahaa aavistamatta vastatakseni. Se on inhottava kysymys, varsinkin jos sen esittää kutsuilla drinkkilasi kädessä nuori nainen. Sellaiselle Vietnam, Easy Rider, Arosusi tai Beatles eivät merkitse mitään, näin ainakin luulen. Mitä sellaiseen keskustelun avaukseen vastaisi? Tietäähän ne vanhojen kuulumiset.

Kysyjän tavoitteena on tietysti käynnistää amerikkalaistyyppinen kevyt small talk eli joutavanpäiväinen jaarittelu. Suomalaismentaliteetilla varustettu ei kuitenkaan aina hallitse tuollaista kommunikointia, johon luontevin vastaus olisi "mitäs tässä, ihan mukavaa kuuluu. Entäs ite?".

Käsiteltäväksi voisi ottaa säätilan. Urheilu voisi olla toinen kelvollinen aihe. Politiikkaa on syytä välttää, Trumpia lukuun ottamatta. Julkkisjuorut kelpaavat myös, samoin TV-ohjelmat, kuten Putous, Haluatko miljonääriksi ja Voice of Finland. Niistä käytävään keskusteluun voi käyttää sellaista Valitut Palat -tyyppistä kotipsykologiaa.

Ei missään nimessä saa kääntää puhetta taiteeseen, ei varsinkaan Kaurismäkeen, ellei ole vuorenvarma, että keskustelukumppani on tajunnut tapahtumien puutteen ja puhumisen niukkuuden kansallisen merkityksen. Tämä rajoitus koskee vain suomalaisia keskustelukumppaneita, ulkomaanpellet kyllä tajuavat tämmöiset (siteeraan tässä Peter von Baghin usein käyttämää termiä).

Mutta ei. Kevytrupattelun sijaan moni sortuu hämmennyksissään aloittamaan hitaan tsehovilaistyyppisen sielullisen syväluotauksen kuulumisistaan, varsinkin jos onnistunut vapautumaan miellyttämisvietin vaikutuksesta. Niin minäkin.

Kuvassa Platon ja Aristoteles. Hekään eivät olleet varsinaisia small talkin mestareita. Muistiin kirjoitetut keskustelut ovat omalaatuista vänkäämistä monimutkaisista asioista vailla minkäänlaista kepeyttä. 

Onni on omistaa kaveri

"On onni omistaa remonttitaitoinen kaveri."

Näin viisaasti sanoi remonttitaitoinen kaverini, jonka pyysin apuun, kun isännöitsijäntoimistosta tuli tieto, että kämpässäni pitää olla kolme palohälytintä. Minulla oli vain yksi.

Sitten hän jatkoi: "On onni omistaa suomen kielen taitoinen kaveri", ja läppäisi minua olkapäähän.

Tämä tummaihoinen remonttimies tuli tutukseni jo muutama vuosi sitten, kun hän työskenteli samassa työpaikassa kuin minä. Silloin autoin häntä kirjoittamaan monenlaisia anomuksia ja asiakirjoja, joita hän tarvitsi kansalaisuus- ja koulutusasioihinsa. Jo silloin oli puhetta, että hän mielellään tulee auttamaan kun apua tarvitsen. Muutamaan kertaan näin on tapahtunut.

Nyt hän tuli mukanaan iskupora ja tikkaat. Ei kauan kestänyt, kun palohälyttimet olivat kiinni katossani. Saman tien menimme myös naapurissani asuvan vanhanrouvan puolelle, sillä palohälytinmääräys koski myös hänen asuntoaan.

Sitten istuimme pöytään nauttimaan kahvia ja rouvan itse leipomaa pullaa. Sitten Afrikan-poika sai pitkää ja perusteellista kotoutusoppia, kun vanharouva tapansa mukaan kaivoi valokuva-albuminsa ja alkoi kertoa muistojaan Terijoelta ja Viipurista.

On minulla onni omistaa toinenkin remonttitaitoinen kaveri. Hänen alaansa ovat autot. Saan avaimet käteen -periaatteella toteutetun huollon Yarikselleni joka kevät autoilukauden alkaessa ja katsastushuollon joka syksy kauden päättyessä. Vastapalvelukseksi olen hänellekin tehnyt sekalaisia kirjoitustöitä.

Usein kuulee sanottavan, että jokaisella pitäisi olla juristi ja lääkäri kaveripiirissään. Ekonomeista ja teologeista ei niin ole väliä. Minulla tilanne on juuri väärinpäin.

Äskettäin olisin tarvinnut juristia, kun kokeilin, osaisinko laatia perukirjan. Minulla oli mielestäni kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta amatöörin epävarmuus iski. Puuttuuko jotakin? Onko kaikki korrektisti ilmaistu? Ei auttanut kuin kääntyä pankin juristin puoleen, ja se on kallista. Lääkäri kaverina olisi voinut olla kiva pari vuotta sitten, kun terveyskeskuksessa tehdyn verikokeen jälkeen tekstiviestinä tuli tieto, että kaliumarvo oli 2,6. Olisin voinut kaverilääkäriltä ohimennen kysyä, onko se ok. Paljon myöhemmin selvisi, että ei ollut. Siitä koitui harmeja.

Ekonomikaveri minulla on, mutta häneltä minulla ei ole koskaan ollut mitään asiantuntijaa vaativaa kysyttävää. Sijoitusneuvontaa varmaankin saisin mutta en huoli. Pappikaverikin on. Hänen asiantuntemustaan muistan kerran käyttäneeni hyväksi. Tarvitsin erästä kirjoitustyötä varten raamatullisen lähdeviitteen. Soitin papille ja heti löytyi sitaatille hänen "kirjakultansa" luvut ja jakeen numerot.

Taiteilijakavereista on paljon iloa ja hyötyä. Näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muusikoilta saisin viime hetken lipun melkein mihin tahansa esitykseen, on se kuinka loppuunmyyty tahansa. Kirjailijakavereilta saan tekijänkappaleita. Heitä pystyn auttamaankin antamalla arvioita tekstistä kirjoitusvaiheessa.

En minä itsekään taida ihan hyödytön olla kavereilleni, vaikka en remonttia tai raamattua yms. hallitse. Jonkinlaisesta asiantuntijasta käyn kirjallisuuden ja kielenhuollon alueella. Kyllä neuvoilleni kysyntää on riittänyt. On kysytty milloin mitäkin, suosituksia luettavaksi kirjaksi, nimeä unohtuneelle kirjalle ja sopivaa värssyä onnittelurunoon tai kuolinilmoitukseen. Nyt on menossa kaksi tekstintarkistusta, toinen tekeillä olevaan elokuva-alan tietokirjaan, toinen historian alan väitöskirjaan. Oikein mielelläni tällaisia puuhailen.

Tästä alkaa tulla tapa

En ole näissä puuhissa ensikertalainen.

Edellinen kerta oli joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Ja nyt sitten taas olen menossa katsomaan hiihtokilpailua. Tästähän alkaa tulla tapa.

Edellinen kerta oli Jyväskylässä Tuomiojärven takana Laajavuoressa. Ei siellä vielä silloin hyppyrimäkeä ollut, mutta hiihtämiseen se oli sopivaa maastoa. Olin itsekin kierrellyt niitä latuja. Siihen aikaan jopa teini-ikäisillä koululaisilla oli tapana hiihdellä ihan vapaaehtoisesti.

Kilpailuun osallistui yksi supertähti, Eero Mäntyranta, moninkertainen olympiavoittaja. Lähdin katsomaan kilpailua nimikirjoitusvihko taskussani. Olin kerännyt vihkoon kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Nyt oli mahdollista hankkia tärkeä täydennys.

Meitä oli pitkä jono nimikirjoituksen metsästäjiä ja Eero valitti, että käsi vähän vapisee. Ei se ihmekään ollut. Hän oli hikinen ja läähättävä kireässä pakkasessa heti kilpailun jälkeen. Varmaankin hän olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin kirjoittanut nimeään pikkupoikien vihkoihin.

On minulla itsellänikin kilpailukokemusta hiihdossa. Minulla on palkintokin. Se on alpakkalusikka kansakoulun hiihtokilpailusta (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla, ei vapaalla!). Kilpailupaikka oli Hippoksen raviradan paikkeilla, vuosi oli ehkä 1960. En minä kärkipäätä ollut mutta en ihan viimeinenkään. Peräahon Paavali jäi viimeiseksi. Hän kaatui mäessä ja katkaisi suksensa ja joutui kahlaamaan metrisessä hangessa pari kilometriä maaliin.

Mutta nyt olen siis menossa taas hiihtokilpailuun. Menen katsomaan, en kilpailemaan. Kilpailut pidetään Lahdessa.

Vähän kyllä olen nyrpeä. Minut houkuteltiin tähän viekkaudella ja vääryydellä.

Lahdessa asuva kaveri kysyi joulun aikoihin, voisinko tulla pariksi päiväksi kyläilemään. Lupasin tulla, ja päivämäärät katsottiin saman tien.

Mistään hiihtokilpailuista ei ollut puhetta eikä tietoa. Kaveri lupasi kyllä katsoa, olisiko mitään kiinnostavaa tapahtumaa, johon hän tilaisi meille liput. Ajattelin, että se tarkoittaisi Teatteri Vanhaa Jukoa, yhtä suosikkiteatteriani, jossa olen monta kertaa ennenkin käynyt. Siellä kun on tuttuja tekijöitäkin.

Mutta ei, se tarkoitti hiihtokilpailuja. Lahdessa pidetään isot kisat.

Suomen suurmenestystä tässä tietysti toivotaan, mutta yllätyksiä voi sattua. (Kuva: Pulttibois, MTV3 / P-P. Petelius, Aake Kalliala, Reiska Laine)