Aika paljon

Töölöntorin blogi täytti 15 vuotta. Aika paljon. Muistan hyvin, kun ensimmäistä tekstiä mielessäni veivasin ja mietin, että onkohan blogin pito ollenkaan viisas idea.

Päätin kokeilla. Pääseehän siitä irti, jos ei toimi. Varmistin vielä, että on teknisesti mahdollista poistaa koko blogi, jos siltä tuntuu.

Ei tästä ole tullut ollenkaan ennakkosuunnitelmani kaltainen. Tarkoitus oli kirjoittaa pieniä nopeita mieleenjuolahduksia, ei pitkiä ainekirjoituksia. Minulla oli (ja on edelleen) kylillä kulkiessani muistivihko ja kynänpätkä taskussa, ja siihen kirjaan sekalaisia ideoita, havaintoja ja sitaatteja kaikesta mahdollisesta eteen osuvasta. Niitä muutaman rivin pituisia oivalluksia ajattelin pistää sellaisenaan blogiin, mahdollisesti sopivan kuvan kanssa. Kamera on myös aina taskussa.

Todellisuus on ollut toisenlainen kuin suunnitelma. Blogi on täynnä sivun tai kahden mittaisia sepustuksia ja muisteloita. On niitä muistikirjan ideoitakin usein osana pidempää kirjoitusta, mutta ne ovat mausteita, eivät pääruokia.

Omalla nimellä vai pseudonyymillä? Siinä yksi aloituksen ongelmista. Päätös oli helppo. En halunnut huomattavan laajaa tuttavapiiriäni tätä lukemaan. Kavereita varten on facebook.

Jos tuttavat, kaverit ja sukulaiset lukisivat blogiani, se väistämättä ohjaisi kirjoitusten sisältöä. Sitä en halua. Siksi olen luihulla tavalla piiloutunut nimimerkin suojaan. Siksi harjoitan myös lievää todellisuuden manipulointia sellaisissa yksityiskohdissa, joista kirjoittaja olisi tunnistettavissa, jos joku privaattituttava tänne vahingossa osuisi lukemaan.  

Näyttäisi, että blogistin henkilöys on aika hyvin pysynyt piilossa. Kai sen selville saisi, jos osaisi tietotekniikkaa taitavasti kaivella. Kolmelle lukijalle olen heikkona hetkenä vapaaehtoisesti tullut naamioni riisuneeksi ja myös kasvokkain tavanneeksi. Rohkenen olettaa, että he ovat salaisuuden säilyttäneet. Yksi heistä on jo poistunut autuaampiin blogosfääreihin. 

Pitkästä aikaa

Entinen sihteerini neiti B on vuosien poissaolon jälkeen palannut maailmalta hetkeksi kotiinsa Kapteeninkadulle. Minä tietysti menin heti tervehdyskäynnille.

Nimi ja titteli ovat kyllä harhaanjohtavia. Hän ei enää sihteeri eikä neiti. Hän on tohtorintutkintoa valmisteleva jatko-opiskelija Yhdysvalloissa ja Hollannissa. Neiti-nimitys vanheni, kun uudistettu laki rekisteröidyistä parisuhteista antoi luvan muuttaa siviilisäätyä. B-kirjain on kyllä ennallaan.

Käytän tässä silti vanhoja nimityksiä, jotta blogin vanhat lukijat tunnistaisivat, kenestä on kysymys (muistan kyllä, että eräs blogin pitkäaikainen lukija on poikkeuksellisen innostunut neiti B:n ihailija). Neiti B oli blogin alkuvuosina usein mainittu henkilö. Nimi näkyy jopa tämän sivun oikeaan laidan aihetunnisteiden listassa (Neiti B sihteeri 82).

Neiti B tuli lepolomalle Suomeen. Välttääkseen pakolliset sukulaiskierrokset  hän ei ilmoitellut tulostaan. Muistot takavuosien sukukyläilyistä jättivät traumoja. Kaikkialla oli tarjolla kidutettua sikaa ja myrkytettyä kalaa ja rosollia ja lanttulaatikkoa, joten päällimmäisin muisto suomalaisista jouluista oli nälkiintyminen. Hampurilaisbaaritkaan eivät olleet auki.

Neiti B oli leipomispuuhissa, kun menin. Joululimppuja oli tekeillä, mutta jollakin erityisreseptillä. Sain lämpimäiskappaleen, ja hyvää oli, poikkeuksellisen hyvää. En päässyt kunnolla käsitykseen reseptistä; täytyy kysellä myöhemmin. Taikinajuureen se jotenkin uudella tavalla liittyi.

Tapaaminen oli lyhyt. Uusinta tulossa paremmalla ajalla vuodenvaihteen jälkeen. 

Olen onnistuneesti välttänyt joutumisen tavarataloihin ja marketteihin ja myyjäisiin väentungoksen virtojen viemänä. Poikkeus oli perinteinen pistäytyminen Vanhan ylioppilastalon myyjäisiin. Ostin villasukat ja kaksi purkkia Ruoveden sinappia. Samat ostokset kuin aina ennenkin.

Joulukirjallisuuden viehättävin teos hyllyssäni on Viktor Rydbergin Tomten (1881). Siinä tonttu kulkee yöllä kartanolla, kohtaa lehmiä ja lampaita ja pohtii ihmiselämän arvoitusta.

Laulunakin tutussa pitkässä runossa revontulet loimuavat ja on pakkasyö.”Puissa on lunta valkeanaan / ja kattojen päällä on lunta. / Kuu käy ääneti kulkuaan, / mutta tonttu ei vaan saa unta.” - Täällä Helsingissä ei nyt ole pakkasta eikä lunta. Enkä minäkään saa unta (ennen kuin klo neljä).

Pistän loppuun vierekkäin viimeisten säkeistöjen sanat alkuperäisenä (Viktor Rydberg) ja suomennoksena (Valter Juva). Kuvituksen on tehnyt Martta Wendelin.

 

Ei tainnut uskoa II

[jatkoa]

Lääkäri tuijotti silmiin eikä sanonut mitään. Ilmeestä aavistin, että päässä pyöri epäileviä mietteitä: - Pitäisikö tuota uskoa?

Ensin hän oli kaivanut laatikosta laskimen ja näpytellyt siihen pituuden ja painon. Nenä nyrpistyi – ei ollut hyvä painoindeksi.

-Nyt olisi kyllä syytä vähentää niitä kaloripitoisia ruokia ja juomia. Aluksi vaikkapa joka toinen pizza pois.

Minä sanoin, että se on vaikeaa. Lääkäri vakuutti, että kyllä siihen äkkiä tottuu kun alkuun pääsee. Minä epäröin edelleen ja kerroin, että tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan, ja siitä on jo kymmenkunta vuotta. Sitä edellisestä on varmaan jo kolmekymmentä vuotta. Jos tästä nyt harvennan, niin seuraavan pizzan saan syödä yli satavuotiaana. Ei taida paljon painoon ehtiä vaikuttaa semmoinen.

Lääkäri yritti vielä. - Makkaroita? Perunalastuja? Chipsejä? Limsaa? Viinereitä? Jäätelöä? Mitä kaikkea keksikään luetella…

Ei. Ei. Ei. Yhden käristetyn makkaran juhannusyönä, mutta sekin loppui, kun korona alkoi eikä kaveri enää uskaltanut tulla. Minkäänlaisia raksuja tai limsoja en ole suuhuni pistänyt lapsuuden jälkeen. Ei minkäänlaisia välipaloja koskaan. Ei makeita leivonnaisia. Ei rasvaisia juustoja tai leikkeleitä. Ei makeutettuja mehuja tai jogurtteja. Nokare jäätelöä kyllä joskus kahvin kanssa, muulloin hedelmä. Melkein olen kasvissyöjä paitsi joskus kalaa tai kanaa. Annoskokokin on aina kohtuullinen.

Tässä kohdassa tuli tuo epäluuloinen tuijotus. - Viisastelee siinä pizzoillansa. Pitäisikö muka uskoa? Jostakinhan se painoindeksi on tullut..

Ei tainnut uskoa. - Liikuntaa sitten lisää. Kävelyä joka päivä.

Mutta hankalaa on sekin, kun koronavuosien aikaan pääsi rutiini heikentymään ja kehittyi tuo kävelyä haittaava lonkkaluksaatio.

[jatkuu]

[[ eipäs jatkukaan - tulin katumapäälle ]]