Ei tainnut uskoa II

[jatkoa]

Lääkäri tuijotti silmiin eikä sanonut mitään. Ilmeestä aavistin, että päässä pyöri epäileviä mietteitä: - Pitäisikö tuota uskoa?

Ensin hän oli kaivanut laatikosta laskimen ja näpytellyt siihen pituuden ja painon. Nenä nyrpistyi – ei ollut hyvä painoindeksi.

-Nyt olisi kyllä syytä vähentää niitä kaloripitoisia ruokia ja juomia. Aluksi vaikkapa joka toinen pizza pois.

Minä sanoin, että se on vaikeaa. Lääkäri vakuutti, että kyllä siihen äkkiä tottuu kun alkuun pääsee. Minä epäröin edelleen ja kerroin, että tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan, ja siitä on jo kymmenkunta vuotta. Sitä edellisestä on varmaan jo kolmekymmentä vuotta. Jos tästä nyt harvennan, niin seuraavan pizzan saan syödä yli satavuotiaana. Ei taida paljon painoon ehtiä vaikuttaa semmoinen.

Lääkäri yritti vielä. - Makkaroita? Perunalastuja? Chipsejä? Limsaa? Viinereitä? Jäätelöä? Mitä kaikkea keksikään luetella…

Ei. Ei. Ei. Yhden käristetyn makkaran juhannusyönä, mutta sekin loppui, kun korona alkoi eikä kaveri enää uskaltanut tulla. Minkäänlaisia raksuja tai limsoja en ole suuhuni pistänyt lapsuuden jälkeen. Ei minkäänlaisia välipaloja koskaan. Ei makeita leivonnaisia. Ei rasvaisia juustoja tai leikkeleitä. Ei makeutettuja mehuja tai jogurtteja. Nokare jäätelöä kyllä joskus kahvin kanssa, muulloin hedelmä. Melkein olen kasvissyöjä paitsi joskus kalaa tai kanaa. Annoskokokin on aina kohtuullinen.

Tässä kohdassa tuli tuo epäluuloinen tuijotus. - Viisastelee siinä pizzoillansa. Pitäisikö muka uskoa? Jostakinhan se painoindeksi on tullut..

Ei tainnut uskoa. - Liikuntaa sitten lisää. Kävelyä joka päivä.

Mutta hankalaa on sekin, kun koronavuosien aikaan pääsi rutiini heikentymään ja kehittyi tuo kävelyä haittaava lonkkaluksaatio.

[jatkuu]

[[ eipäs jatkukaan - tulin katumapäälle ]]

 

Ei tainnut uskoa I

Suunnitelma oli kyllä hyvä. Mutta se epäonnistui.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina menin nukkumaan tunnin tavallista aikaisemmin, siis klo 3, sunnuntaina klo 2, maanantaina klo 1 ja tiistaina jo klo 24 eli keskiyöllä.

Näin radikaalia muutosta vuorokausirytmiini en ole tehnyt mies- eli henkilömuistiin. Neljä tuntia aikaisemmin nukkumaan on paljon. Etukäteisviisas ajatukseni oli, että yhden tunnin vuorokaudessa hitaasti hivuttamalla muutos ei tunnu niin pahalta kuin neljä tuntia kertarysäyksellä.

Jo syyskuussa olin saanut viestin, että lääkärin vastaanotto on keskiviikkona 11. joulukuuta klo 8.30. Tuommoinen kellonaika on minulle yö.

Ei lääkärin katsastukseen voi mennä parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen. Kuusi tuntia olisi ehkä riittävä. Siksi oli pakko reivata vuorokausirytmi uuteen asentoon. (vanhoina hyvinä aikoina vastaanottoajoistakin oli mahdollista neuvotella terveyskeskuksen asiakaspalvelussa – enää ei).

Menin siis kyllä ihan suunnitelman mukaan joka yö tunnin aikaisemmin nukkumaan. Siinä oli vaan sellainen ongelma, että en nukahtanut.

                                                           (Axel Gallén 1889)

Kello neljään se nukahtaminen viipyi jokaisena yönä. Tunnin, kaksi tuntia, kolme tuntia, neljä tuntia pyörin sängyssä ilman unta. Mukavampi olisi ollut touhuta ne tunnit tietokoneen kanssa tavalliseen tapaan. Kello neljästä alkaen nukkumien sujui kyllä aina oikein hyvin.

Niinpä olin keskiviikkoaamuna klo 8.30 lääkärin katsastuksessa silmät sikkurassa kahden tunnin yöunen jälkeen.

Lääkäri taisi huomata väsymyksen ja kysyi elämäntavoistani. Selitin, että vakiintunut nukkumaanmenoaikani on klo 4. Lääkäri moitti minua epäsäännöllisistä elämäntavoista. Yritin selittää, että elämäntapani eivät ole ollenkaan epäsäännölliset. Ne ovat erittäin säännölliset, paitsi tällaisina poikkeuspäivinä kuin nyt.

Jäi sellainen käsitys, ettei lääkäri selityksiäni uskonut..

[jatkuu]

 

Lopetus

Muistan vieläkin äidinkielen ylioppilasaineeni viimeiset sanat.

”Ja Jumala sanoi: - Ui, tai uppoat!”

Mitään muuta en siitä tekstistä muistakaan. Loppusanat jäivät muistiin, koska ne aiheuttivat epävarmuutta menestyksestä. Opettaja piti lopetusta napakkana mutta uhkarohkeana. Jos aine osuu tarkastettavaksi vanhan kaartin sensorille, joka arvostaa perinteisiä tiukasti asiapitoisia aineita, tällainen lopetus saattaa järkyttää. Siinä on pyhän tekstin pilkan makua. Jos näin käy, ei tule hyvää arvosanaa.

Jännitys säilyi tulosten julkistamiseen saakka. Kaikki oli mahdollista laudaturista approbaturiin. Tuskin hylätty sentään.  Ilmeisesti sensoriksi sattui vapaamielisen kaartin sensori, sillä hyvin se meni.

Opettaja oli abivuoden kuluessa moneen kertaan kehottanut – ellei peräti määrännyt – keräämään ulkomuistiin oivaltavia sitaatteja. Niitä olisi hyvä olla vähintään sata. Niistä voi sitten kokeessa löytyä sopiva käytettäväksi tekstiä mehevöittämään, olipa otsikko mikä tahansa. Hyvä sitaatti antaa kirjoittajasta sivistyneen vaikutelman, ja sellaisen sensori kyllä noteeraa.

Minä toteutin opettajan ohjeen tarkasti. Keräsin vihkoon sitaatteja, runonpätkiä, aforismeja, iskulauseita, laulun sanoja, repliikkejä, letkautuksia, kyynisiä pikkuilkeyksiä… Ja oli kai siellä seassa omiakin oivalluksia.

Tuon käytetyksi tulleen sitaatin (?) alkuperää en muista. Olen yrittänyt sitä googlettaa, mutta ei löydy. Voisikohan se olla oma?

Kirjoitukseni otsikko oli silkkaa Runebergia: "Vain tantereella maine kasvaa voi"

Pääsin opiskeluaikoinani ylioppilastutkintolautakunnan arkistoon, joka sijaitsi suunnilleen Helsinginkadun Urheilutaloa vastapäätä Alppilassa. Suomen kielen graduni aihe vei tutkimaan eräitä piirteitä ylioppilasaineissa. Valtavassa arkistoluolassa yritin ohimennen etsiä, löytyisikö oma aineeni sieltä. Ei löytynyt. Vain 10% koepapereista arkistoitiin. Vuosiluku ja koulun rekisterinumero määräävät, mitkä lukiot minäkin vuonna ovat vuorossa. 1982 talteen jäivät vain kakkoseen loppuvat lukiot. – Harmi, olisi ollut kiinnostavaa ottaa kopio omasta suorituksesta, jonka ohjeen mukaan piti osoittaa ”kypsää ja aikuismaista ajattelua”.

Tämmöinen muistikuva kaukaa muinaisuudesta nousi mieleen, kun itsenäisyyspäivän aattona osallistuin tuttavaperheen nuorimmaisen yo-juhlaan. Teki mieli kysyä, vieläkö sitaatteja kerätään.