En mene

 

Laiskuus voittaa, mukavuudenhalu määrää. Olenko menettämässä pelin?

Kesän festarikausi on kiihkeimmillään, mutta minä en ole menossa mihinkään. Pride-kulkueessa sentään kävin. Olen kuitenkin saanut käsityksen, että ikäisiäni ihmisiä käy edelleen perinnefestareilla, kuten Ruisrockissa. Minä olin siellä historian ensimmäisissä ja toisissa juhlissa 1970 ja 1971ja Roskildessä 1973. Silloin niissä oli aitoa Woodstock-henkeä, jota kaupallisuus ei vielä ollut päässyt pilaamaan.

Nyt osallistumisen estää epämukavuus. Majoittuminen teltassa on vastenmielinen ajatus. Esiintyjät ovat tuntemattomia. Yritän miettiä, millaisia ikäisiäni ihmisiä vielä menee juhlimaan. Vanhoja mukavia hippejä varmaan? Rock, rauha, rakkaus!

En ole myöskään aikeissa matkustaa ulkomaille. On jo aika monta vuotta siitä, kun olen viimeksi matkustanut lentokoneella. Voi olla, etten koskaan enää matkustakaan, Ajatus tuntuu hyvältä. Ruotsiin, Norjaan ja Viroon varmaankin edelleen matkustelen, mutta laivalla ja junalla.

Mutta varttuneessa iässä olevaa väkeä on taas pandemian loputtua  liikkeellä pitkin maailmaa etsimässä kulttuurielämyksiä ja uusia seikkailuja. Mikähän minusta on kipinän sammuttanut? Varmaankin se, että olen nuorempana likimain joka paikassa käynyt.

Menetetty maine

 

Humanistiset tieteet ovat vaikeuksissa. Tutkimusrahoitusta ja yliopistojen opetusta vähennetään. Sama koskee taidealoja. Onko mitään konstia saada palautetuksi kotimaisen kirjallisuuden menetettyjä virkoja? Tai latinan? Tai kreikan?

Sivistystä ei enää tarvita, riittää kunhan talouskasvua ja tuotekehittelyn innovointia elinkeinoelämän tarpeisiin opiskellaan.

Syyt ovat poliittiset. Humanistinen ajattelu ei tuota suoraa hyötyä talouskasvulle. Eräitä poliittisia suuntauksia kiukuttavalla tavalla se edistää ongelmien syiden ja seurausten tiedostamista sellaisissa asioissa kuin luontokato, ihmisoikeudet, tasa-arvo, vähemmistöjen kohtelu, #metoo, ilmasto, militarismi, talouskasvu ja hyvinvointiyhteiskunta.

Tällaiset ongelmat ovat voimakkaasti kasvamassa kaikkialla, myös Suomessa. Kaikilla tahoilla näitä ei edes pidetä ongelmina.

Tieteellisen ajattelun vastustus on vahvasti kasvussa. Silläkin on poliittinen tausta. Ensin tämä alkoi näkyä lääketieteessä, jossa rokotekriittisyys nousi ja koululääketieteen rinnalle tunkeutui monenlaisia outoja oppeja. Sitten juridiikka joutui pilkan kohteeksi, kun alan asiantuntijat esittivät kritiikkiä hallituksen suunnittelemiin ihmisoikeussopimusten loukkauksiin.

Luonnontieteillä sen sijaan on toistaiseksi mennyt hyvin. Rahoitusta on riittänyt. Poliittista kannustusta on saatavilla, sillä talouskasvun eväät löytyvät insinööritieteistä.

Muutoksen ensimmäinen merkki tähän oli havaittavissa, kun tunnettu tähtitieteen emeritusprofessori kirjoitti kolumnissaan kriittisiä huomioita erään puolueen ”mestarin” meiningeistä. Kommenteissa teoreettinen fysiikka tuli epäillyksi punaviherpiipertäjien epäluotettavaksi tieteenalaksi.

Nyt voi fysiikan maine olla lopullisesti menetetty, kun kuva paljastaa alan ikonin Isaac Newtonin olevan näitä sateenkaariväen Pride-piehiä.

P.S. Lauantain iloiseen Pride-suurkulkueeseen ja puistojuhlaan olen valmistautumassa minäkin yhdessä entisen työpaikkani joukkueen kanssa..

 

Perinteisin menoin

 

Alkamassa ensimmäinen kaupunkijuhannus liki puoleen vuosisataan. Tai itse asiassa jo toinen, mutta vuosi sitten korona ja leikkauksen jälkiharmit estivät juhlatunnelman.

Miten Helsingissä voi viettää mielekkäällä tavalla mittumaaria kaikkien maalaisjuhannusten muistojen jälkeen? Menenkö vaan taas yökävelylle pitkin rantoja? Olen vähän aikeissa testata Seurasaaren kuuluisan juhannustapahtuman.

Selailin laajasta arkistostani menneiden vuosikymmenten juhannuksenviettoni kohokohtia.

1968 kesäkirkonkylässäni järjestettiin suuret urheilukilpailut. Paikalla mm. maailman parhaat keihäänheittäjät. Illalla paikallisen pioneerivarikon juhannusjuhlat. Paljon väkeä, paljon ohjelmaa. Juontajana itse Arska Elo. Tuttu tyttö Jyväskylästä käsikynkässä.

1985 kesämökkipaikkakuntani kyläjuhla. Kyläkoulun innokas opettaja oli tuottanut paljon Kalevala-virikkeistä ohjelmaa. Yksi ongelma kuitenkin nousi päällimmäiseksi. Suomen lippu valahti vähän väliä alas kepin nokasta. Sinnikkäästi opettaja kävi sen aina kiskomassa ylös, mutta ei vaan pysynyt. Lopuksi opettajalta lipsahti ruma sana yleisön ja lasten edessä. Sitten kun lippu lopulta saatiin pysymään ylhäällä, koko salko oli vääntynyt vinoon.

Juhannus on alkukantaisen kansanperinteen suurta juhlaa. Jos Seurasaareen onnistun menemään, siellä uskon kohtaavani tunnelman, jota Martta Wendelin on loistokkaasti kuvittanut. Toisaalta myös rahvaanomainen kansankulttuuri on juhannuksena ollut aina kukoistavimmillaan. Kolmanneksi Muumipapan asennetta ei pidä unohtaa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!