Melkein ainoa mies

Luulin osaavani strategian, jolla pääsen aina haastattelun loputtua signeerausjonon kärkipäähän. Tänään taitoni kuitenkin petti.

Jono oli pitkä ja hidas. Se kiersi Akateemisen kirjakaupan hyllyjen seassa melkein koko salin ympäri. Minä olin suunnilleen puolivälissä. 40 minuuttia kesti ennen kuin pääsin perille.

Jonon hidas eteneminen tuli siitä, että kirjailija tuntui olevan puheliasta sorttia. Melkein jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa hän aloitti juttelun. Minun kanssani hän ihmetteli, että olen vasta jonon kolmas tai neljäs mies, ja niistäkin kaksi oli vaimonsa seuralaisena.

Siis vain kaksi yksin jonottavaa miestä. Eivätkö suomalaiset miehet lue kirjoja? Vai eivätkö he lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai lukevatko suomalaiset miehet jonkun toisen kirjailijan kirjoja, mutta eivät hänen? Olenko siis minä, suomalainen mies, tiennyt, mihin jonoon olen tullut?

Selitin, että Olive Kitteridgestä minun kiinnostukseni alkoi, siis erinomaisesta tv-sarjasta. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kuusi suomennettua kirjaa.

Hän pyysi minua tavaamaan nimeni omistuskirjoitusta varten. Viikonloppu on nyt pelastettu. Tulkoonpa millainen helle tahansa, minä istun nojatuolissani pöytätuulettimen hellässä hyväilyssä ja luen Elizabeth Stroutin uusinta kirjaa. Samalla esitän arvostavat onnitteluni kustannusosakeyhtiö Tammelle Keltainen kirjasto -sarjan täyttäessä 70 vuotta. 

 

Uusi yritys

 

Helluntai ja kaatuneiden muistopäivä – jotenkin epäsuhtainen pari samalle sunnuntaille. Toisaalta yllättävät ja yhteen sopimattomat rinnastukset antavat usein ajattelulle ja taiteelle uutta oivallusta.

Helluntaihin liittyy alkusoinnullisia sanoja, kuten heleä ja heila. Tänä vuonna myös helle. Jostakin luin, että nyt pitää nauttia kauan kaivatusta helteestä.

Nauttikoon ken voi. Minulta ei onnistu. Helle on silkkaa tukaluutta. Ulkona nääntyy, pitää pysyä sisällä. Pöytätuulettimet hain jo kellarikomerosta. Vielä nytkin yöllä yksi puhaltaa ja puhkuu työtuolini takana.

Herää huolestuneita aavistuksia, että tätä saattaa jatkua koko kesän. Ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kaksi (vai peräti kolme?) edellistä kesää olivat aika äärimmäisiä.

Viime kesä oli melkein puoleen vuosisataan ensimmäinen, jota en viettänyt maalla. Syynä oli harmillinen sairastuminen. Toukokuun lopussa olin leikkauksessa. Pari viikkoa myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, sillä leikkaushaava tulehtui. Vasta juhannuksena tämä alkoi olla kunnossa. Sitten iski korona. Se oli kohtalaisen lievä, mutta maalle meno ei kaiken jälkeen houkutellut. Vuokramökki olisi ollut käytettävissä, mutta sen sai peruutetuksi.

Nyt on uusi yritys viettää kaupunkikesä. Terveys on kunnossa, paitsi oikutteleva alaselkä ja lonkka. Pitkät kävelyretket - vanha mielipuuhani – eivät oikein luonnistu. Helteellä eivät senkään vertaa. Puiston penkit houkuttelevat istumaan ja kävelykilometrit jäävät vähäisiksi.

 

Vain arvokkaille

 

Käynti äidin haudalla. Tämä oli kymmenes äitienpäivä Maunulan uurnalehdossa.

Valkovuokkokimppu hautakiven maljakkoon, kuten aina ennenkin. Äitienpäiväkortti on kuitenkin jäänyt piirtämättä. Sen korvikkeeksi laitan tähän kortin 1960-luvun alkupuolelta. Runoa en tunnusta itse sepittäneeni. Sen opettaja kirjoitti malliksi liitutaululle, ja siitä se kopioitiin kortteihin.

Käsialani näyttää omituisen oudolta. Vuosien myötä se kehittyi aivan toisenlaiseksi. Kauniimmaksi – jos rohkenen itse kehua. Eikä kukkakaan kovin hehkeä ole. Mutta on tuossa jotain vanhanaikaista tyyliä ja arvokkuutta. Eräskin tuttu äiti kertoi muutama vuosi sitten saaneensa äitienpäiväkortin, jossa kuvana oli Batman ja vihreä yökkö.

Äidille kuului antaa lahja äitienpäivänä. Lahjan keksiminen oli vaikeaa. Isä siitä lopullisen päätöksen teki. Yksi niistä lahjoista on vieläkin tallessa astiakaapissani. Voi ihmetellä, miten 60-luvun puolivälin Jyväskylän sekatavarakauppaan oli löytänyt tiensä kiinalainen astiasto. Kuusi kuppia, kannu, kermakko ja sokeriskooli.

Vähälle käytölle astiat jäivät. Ei niitä aivan tavallisten vieraiden tullessa esiin otettu. Vain poikkeuksellisen arvokkaille vieraille niistä kahvit tarjottiin. Nykyäänkin ne ovat enemmän koristeina kuin käytössä. Täysin ehjänä astiat ovat säilyneet jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellainen kestävyys taitaa olla aika harvinaista näiden myöhempien aikojen hienojen lahjatavaroiden kohdalla.