Ei onnistu

Keskustelu suomalaisten omituisesta onnellisuudesta ei ota laantuakseen. Minäkin siihen tulin osallistuneeksi, vaikka ei minulla mitään erityisempää sanottavaa ollut. Kunhan yritin antaa fiksun vaikutelman.

Pilapiirtäjä Ville Ranta (Iltalehti) löysi ilmiöstä jotain olennaista. Minä yritin kamerani kanssa vangita talteen saman tilanteen tämänaamuisessa takatalven lumimyrskyssä.

Valmista kuvaa tarkastellessani huomaan, että kuvassani on virhe. Valokuvan bussipysäkillä on katos ja katoksen seinillä kaupallisia tiedotteita, piirroksessa ei. 

Tämä taitaa olla onnellisuuden kannalta tärkeää. Herkkänahkaiset kaupunkilaiset katoksessaan eivät altistu luonnon ja vuodenaikojen vaihtelulle. Nahka ei karaistu, vaatteet eivät kastu, aistimukset jäävät vajaiksi ja onnellisuutta antava tunnetila puutteelliseksi, sillä kontrasti kesähelteisen bussipysäkin kanssa jää katoksen vuoksi aistimatta. Epävarmempaa on, lisäävätkö kaupallisista tiedotteista saatavat ostoideat onnellisuutta.

Onnellisuuden odotukselle ei pidä asettaa liikaa vaatimuksia (Kamala luonto / HS / Vehniäinen & Lappalainen).. Muinaisilla kiinalaisilla näyttäisi olevan erilainen kulttuuri tässäkin. Ykköskohdan vielä ymmärrän mutta noista muista en oikein osaa sanoa.

Terveyskirjasto Duodecim siteeraa tutkimusta, jossa on outoja kohtia. ” - - osaavat nauttia elämän nautinnoista” /  ” - - on selviytymiskykyä elämän kriiseissä ja tragedioissa” /  ” ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen”. 

Varmaankin onnellisuus lisääntyy niillä, joille mainitut asiat ovat mahdollisia. Aika suuri osa ihmisistä kuitenkin rajautuu ulos onnellisuudesta jo syntymästään saakka, kun ei ole eikä tule elämän nautintoja eivätkä kriisit ja tragediatkaan jakaudu tasapuolisesti. Tutkimus voisi huomauttaa, että onnellisten ihmisten määrää voisi lisätä poliittisilla päätöksillä. Nykymenolla se ei onnistu.

  

Pahan päivän varalle

Mentiin juniorikansalaisen kanssa kellarikomeroon katsomaan, löytyisikö elektroniikkaromua. Hän oli luvannut viedä autonsa peräkärryssä minun romuni omien romujensa mukana sorttiasemalle kierrätykseen.

Löytyihän sitä paljonkin: leivänpaahdin, kahvinkeitin, sähköhammasharjoja, pölynimuri, digiboksi.

Kaikesta raaskin luopua. Mutta siinä tuli stoppi, kun hän meinasi napata mukaansa tallentavan dvd-soittimen. Sitä en antanut.

Se on kyllä vanha mutta toimiva. Sen kylkeen olen liimannut tarralapun, jossa lukee punaisin tikkukirjaimin: EHJÄ! (Huomatkaa, arvoisat lukijat, että perässä on huutomerkki, vaikka se on välimerkki, jonka käyttöön olen aina suhtautunut ynseästi. Mutta tähän se sopii!)

Tallentavat dvd-soittimet ovat arvotavaraa. Sellaisia ei ole vuosikymmeneen valmistettu, joten tämä on lajinsa viimeisiä yksilöitä. Minulla on niitä kaksi, toinen on työhuoneessa television vieressä hyllyssä käyttövalmiina. Kellarissa oleva on varakappale.

On minulla pino tyhjiä dvd-levyjäkin. Jokaiseen levyyn mahtuu kuusi tuntia ohjelmaa. Joskus harvoin televisiosta tulee vielä sellainen klassikkoelokuva, jota ei ole suuressa kokoelmassani. Silloin tallentimelle on käyttöä.

Junioria selitykseni vähän huvitti. Jotain epäselvää hän mutisi vhs-soittimista ja tietokoneen disketeistä, korpuista ja lerpuista. En maininnut, että on minulla avokela-magnetofonikin tallella – se on ullakkokomerossa. Siihen ei kuitenkaan ole yhtään nauhaa, sillä minä hölmö lainasin koko nauhakokoelmani 80-luvun alussa kaverilleni, joka sitten kohta meni ja kuoli.

Lisää pilkkaa ja virnistystä tuli, kun hän katseli ympärilleen ja huomasi komeron hyllyllä muuta tavaraa. - Tuollaisiakin sitten olet pannut talteen pahan päivän varalle, hän sanoi ja osoitti vanhaa hienoa kameraani ja polkupyörän dynamoa.

 

Varmuus

Suomen kirjallisuuteen ilmestyi 1990 uusi nimi, Eva Wein. Hänen esikoisteoksensa nimi oli Puolimaailman nainen.

Esikoisteos sai varsin myönteiset arvostelut. Minäkin luin kirjan heti tuoreeltaan ja muistan pitäneeni kovasti. Takakannessa kirjaa kuvataan näin:

Latautunutta, eroottista esikoisproosaa. Unia, muistoja, omaelämäkertaa. Aiheet kulkevat Sipoon puolijuutalaisista lapsuusmuistoista pääkaupungin yöhön ja sitä tietä Eurooppaan: Berliiniin, Varsovaan, Wieniin. Liftarin ja interreilaajan päiväkertomusten rinnalla kulkevat yövoittoiset vahvasti eroottiset päiväunet: kirjoittaja kuvittelee sen, mistä todellisuus näyttää vain orastavan idun: pieni puolalainen tyttö sodanjälkeisessä Berliinissä paljastuu omaksi äidiksi, rakkaudeksi, joka livahtaa käsistä, jää elämään nopeissa sakraaleissa mielikuvissa.

Eva Weinin toinen kirja ilmestyi 1992. Sen nimi on Kulkue – vaellusfresko. Sen kanssa minulle tuli pieni ongelma. Kirjan alussa nimittäin lukee, että se on omistettu Aleksei Kareninille.

Totta kai kirjallisuusihminen Aleksei Kareninin tietää. Hän on Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan aviomies.

Tällainen omistus vaikutti tietysti kirjan lukutapaan. Luin Kulkuetta tarkkaillen, mihin omistus viittaa. Luin uutta kirjaa ikään kuin Tolstoin kirjan läpi etsien yhtymäkohtia.

Aivan ilmeisiä perusteita omistukselle en huomannut. Jotain symbolitason yhtäläisyyksiä oivalsin. Tunsin olevani varma oivalluksestani. Mikään ei ole niin ihanaa kuin varmuus.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, asia selvisi lopullisesti. Kävi niin kuin Brecht varoitti: ” Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy”  (”Das Sichere ist nicht sicher. So, wie es ist, bleibt es nicht”)

Aleksei Karenin oli kirjailijan kissan nimi. Kirjailija oli vetäytynyt kesämökille kirjoittamaan, ja kissa makaili kirjailijan vieressä korituolissa koko kirjoitusprosessin ajan. Kun työ valmistui, kissa katosi.

Ihan hyvä perustelu omistuskirjoitukselle. Voi tietysti epäillä, että omistuskirjoitus ilman selitystä oli kieromielinen ansa meille intertekstuaalisella osaamisella viisasteleville kirjallisuusihmisille.

Oli tässä Eva Weinissa toinenkin kieromielinen ansa, johon kaikki lukijat lankesivat. Eivät edes kriitikot sitä huomanneet. Melkoinen hämäysoperaatio kustantamossa hämäyksen toteuttamiseksi tehtiin. Totuus paljastui vasta, kun Eva Weinin Kulkue valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Palkintojenjakotilaisuudessa ehdolla olevien pöytään marssi muina naisina yksi kirjailija, jonka nimeä ei ehdokaslistassa ollut.

Eva Weinin oikea nimi oli Pirkko Saisio.

(Lähdeteos: Heini Junkkaala, Pirkko Saisio – sopimaton  WSOY 2023) 

(Kuva: Pekka Vuori)

P.S. Aleksei Karenin palasi juoksultaan muutaman viikon kuluttua. Kirja oli silloin jo painossa.