Raukka, parka, kumara, ryppyinen

Katselin netistä runoja ja värssyjä äitienpäivän onnitteluiksi. Niitä on paljon, mutta kovin mieluista ei löytynyt. Oudosti asenteellisia monet..

Eikö parempia ole? Olenko vain huono löytämään? Vai olenko ihan väärä mies edes etsimään?

Eeva Kilven herkullinen irvailu tuntui osuvan kohdalleen. Sen mukaan suomalaisen kirjallisuuden äitiraukka on ”harmaa, väsynyt, valvonut, paljon itkenyt, murheen murtama, kumara, ryppyinen, vaieten kärsivä, yksin kestävä, vanha, köyhä, unohdettu, kaikkensa antanut tai kuollut.

Tämä muistuttaa hämmentävästi kielioppikirjojen listaa hellittely- ja säälittelysanoista, joita koskee yhdyssanasääntö: raukka, parka, polo(inen), rukka, kulta, reppana, vainaja.

Jossain lehdessä oli nostettu Eeva Kilven runo Sinä pieni urhea nainen upeimmaksi koskaan suomalaisesta naisesta kirjoitetuksi runoksi.

Minulla tämän rinnalla ykköspaikkaa pitää Lauri Viidan rakkaudentunnustus omalle äidilleen, Alfhildille, isälleen Emilille ja lapsuudenkodilleen Pispalan mäellä. Korkealle nostan myös joitakin Arja Tiaisen astetta karheampia naiskuvia. Nämä eivät kuitenkaan ole varsinaisesti äitienpäivään soveltuvia tekstejä, vaikka aiheeseen liittyvätkin.

Otsikon kuvassa on minun itseni väkertämä kortti omalle äidilleni vuonna 1961, oppikoulun ensimmäisellä luokalla. Näköjään oikein vesiväreillä valmistettu taideluoma. Tekstin alkuperää en tunnista – ilmeisesti kuvaamataidon opettajan valmiina tarjoama.

Tämä on kymmenes äitienpäivä, jolloin minulla ei ole ollut kenelle kortin piirtäisin. Blogia lukeville äideille toivotan hyvää juhlapäivää.

Edit: Kirjoitin tämän tekstin jo viikko sitten ja pistin sen blogiin sunnuntaiksi (7. toukokuuta). Sattumalta selasin kalenteria ja huomasin, että olen aikeissa viettää äitienpäivää viikkoa liian aikaisin.

Otin kirjoituksen pois. Siitä jäi kuitenkin otsikko monien lukijoiden suosikkilistaan, mutta otsikon takana oli vain tyhjää. Pahoittelen virhettä. Nyt varmistin kalenterista, että tällä kerralla virhe ei toistu.

 

 

Karnevaaliaika

Dessu on viettänyt hiljaiseloa. Mikään ei ole maittanut, ei edes blogin kirjoittaminen. Jotkut lukijat näyttävät huolestuneen. Huonolle tunnelmalle on syynsä – palaan asiaan lähipäivinä.

Eipä silti, kroonisesti ärtynyt olen ilman ylimääräisiä ongelmiakin. Minua ei sytytä intoon edes vuotuinen karnevaaliaika eli euroviisut. Tavallisen happamana olen karsintoja katsellut. Edes vähäpukeisia esiintyjiä ei ole entiseen malliin stimuloimassa piilotettua mieskatsetta esiin kätköistään.

Suomi on perinteisesti joka vuosi ollut voittajasuosikki – ainakin jos eräiden lehtien otsikkoja on uskonut. Olen tullut ymmärtämään, että tänä vuonna on keskimääräistä enemmän syytä uskoa. Siksi katsoin Suomen edustuskappaleen tavallista tarkemmalla silmällä.

Musiikkipuoleen en sano mitään – olen yli-ikäinen boomeri ja ajan virtauksista tipahtanut. Sanoituksen genreä vieroksun myös, mutta eräänlainen miehisyyden haparoivaa olemusta oivaltava eetos sieltä taitaa löytyä. Esityksen visuaalinen ilme on omintakeinen ja kerrasta mieleen jäävä – täytyy myöntää.

En kuitenkaan toivo Suomen voittavan. Toivon, että Suomi tulee toiseksi Ruotsille yhden sadasosapisteen hävinneenä. Saisimme lopultakin nykyaikaisen Juha Miedon sen loppuun kuluneen miehisen uhon  tilalle.

Ikiaikainen ideani Suomen euroviisuedustajaksi taitaa jäädä toteutumatta. Olen esittänyt , että valitsemme M. A. Nummisen. Vakavailmeinen mies frakki päällä, filosofissävyinen laulu. Kaikki showmeininki pois, ei mitään koreografiaa. Uskon, että tällä konseptilla menestys olisi varma.

 

Onneksi saivat Havis Amandan patsaan siirretyksi turvaan. Lähiaikoina taitaa tulla toinenkin vaara patsaan turvallisuudelle. Euroviisuväen juhlinnasta en tiedä, mutta humalaisen alastoman jääkiekkoväen hyökkäys hennon patsaan kimppuun saattaisi koitua turmioksi. Ehkä he voisivat siirtyä kiipeilemään Mannerheimin patsaaseen?

Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.