Ulkonäköpaineita

Muutama tuttava vuosien takaa oli löytänyt Facebookissa kuvan, jossa minä olen paikalla pienessä seurueessa. Päivittelivät kommenteissa, että Dessu se ei ole muuttunut yhtään. Että ihmeen nuorekkaana on pysynyt, vaikka näin paljon on vuosia vierinyt.

                                                     (Kuva: Jan Olis 1670)

Hädin tuskin tunnistin päivittelijöiden nimet. Muistikirja kuitenkin auttoi. Löysin nimet listasta. Päivittelijät olivat 19-vuotiaita, kun olin viimeistä vuotta 2001 työn merkeissä tekemisissä heidän kanssaan.

En malttanut olla tekoärtyneesti kommentoimatta kommentteja. Ettenkö muka yhtään muuttunut? Masentava väite. Eivätkö he todellakaan huomaa lisääntynyttä harmaan parran charmia?

No, huomasivathan he lopulta tämän, kun tarkemmin kuvaa katsoivat. Vähän epäselvä kuva, hämärä juhlatila, väkeä ympärillä. Mutta muilta osin mies pysynyt yhtä komeana kuin ennenkin.

Se oli kauniisti sanottu. Yritin itse katsoa kuvaa sillä silmällä. Meneekö tämä niin kuin vanha viekastelija Mark Twain sanoi: - Se että tuttavasi alkavat imarrella sinua nuorekkaaksi ulkonäöltäsi, on varma merkki siitä, että ikääntyminen näkyy.

Kuvassa minä taisin kyllä olla aika samanlainen ulkoisesti kuin silloin 22 vuotta sitten. Tukka pitkänpuoleinen, eikä se ole harventunut. Pyöreäpokaiset rillit. Mustat farkut, maripaita ja saman firman olkalaukku. Musta t-paita, jonka rinnassa kirjallinen kuva.

Suunnilleen näinhän minä olin silloin kauan sitten – sitäkö tarkoittivat muuttumattomuudella? Kertyneet kilot eivät kuvassa näy, sillä osaan poseerata kilot piiloon. Huolirypytkään eivät näy. Hymykuopat ovat kyllä piilossa parran seassa, mutta en minä juuri koskaan hymyile.

Tulevia valokuvia ja tapaamisia jäin fundeeraamaan. Valmistaakohan mikään firma irtofinnejä meitä varten, jotka haluaisimme näyttää entistäkin nuorekkaammilta?

 

Paikallaan pysymisestä

On tämäkin omituista. Kohta siirrytään kesäaikaan, ja minä onneton en ole koko talvena poistunut Helsingistä. Tällaista se on, kun on koko nuoruutensa ja virkavuotensa reissannut. Kun sitten eläkkeellä vapautuu velvollisuuksista, ei huvita lähteä mihinkään.

Tukholmaan on ollut tarkoitus lähteä. Edellisestä käynnistä taitaa olla jo viitisen vuotta. Nuoruuteni kotikaupunki vetää vieläkin puoleensa tällaista nostalgikkoa. Kutsuja on kyllä tullut. Tuttavia on siellä tallella. Laivalla matkustaminen on kyllä vähän epämukavaa, enkä lentokoneeseen halua enää koskaan astaua.

Toinen vakaa aikomus on ollut lähteä Tampereelle. Sinne sentään pääsee monella eri kulkuneuvolla, kun Toyota Yarikseni viettää tavalliseen tapaansa talviunta vakuutuksesta ja akusta irtautuneena.

Tampereellakaan en ole vuosikausiin käynyt – en sen koommin kun luovuin Längelmäveden kesäkodistani. Junalla olen muutaman kerran läpi ajanut matkalla Vaasaan. Lehdistä olen saanut käsityksen, että Tampereella on ollut jonkinlaisia rakennusprojekteja, kuten raitiovaunuja ja aseman seudun rakennuksia. Toivottavasti eivät ole pilanneet vanhaa romanttista tunnelmaa!

Tampereelle olisi oikein ollut oikeaa asiaakin - teatterikäyntejä. Tampereen Teatterissa olisi Anastasia-musikaali ja Työväen teatterissa Jeanne d’Arcin housut. Molemmissa on tuttuja tekijöitä. Facebookissa ovat minulle henkilökohtaisia kutsuja esittäneet. Pääsylippuja järjestyisi kyllä.

Eipä vaan ole tullut lähdetyksi. Aina on ollut muka kiireellisempiä puuhia, kuten lehden lukemista ja kaupassa käyntejä. Mitenkähän tämän uskottavasti selitän innokkaille nuorille teatterin tekijöille, kun seuraavan kerran tavataan.

Kovin kaukana ei enää ole aika, jolloin lupaan poistua Helsingistä. Siinä meneekin sitten vähintään kolme kuukautta yhteen putkeen, niin kuin aina jo kymmeniä vuosia. Längelmäveden kesäkoti on enää muisto vain, ja nyt Kymenlaakson kesäkotikin jää pois. Tulevan kesän suunta on Päijät-Häme, sinne Savon puolelle Päijännetä.

Kutina

-Kun kutiaa, niin raapimista ei voita mikään. (Cum prurit, nihil scalpendo verberat)

Joku vanha viisas tuonkin on lausunut, olisiko ollut Cicero. Tai ehkä Horatius, en muista. Mutta tuo viisas ei tainnut tulla ajatelleeksi, että kutina voi olla sellaisessa kohdassa, johon ei pääse raapimaan. Kuten minulla, keskellä selkää.

Vaikka kuinka kurkotan kädellä, yläkautta tai alakautta, oikealta tai vasemmalta, en ulotu. Lähelle pääsen, mutta en aivan perille siihen kutisevaan kohtaan.

Huonosti on ihmisvartalo suunniteltu. Miksi pitää olla sellainen anatomia, ettei käsien liikerata ulotu vartalon jokaiseen kohtaan? Ehkä joku akrobaatti ulottuisi. Etsimättä muistuu mieleen tuttu musiikinopettaja, joka aamuyön juhlatunnelmissa väänsi vartalonsa sellaiseen asentoon, että ulottui isovarpaalla koskettamaan nenäänsä.

Tästä ällistyttävästä tempusta kirjoitinkin täällä kerran ((click)). Samassa yhteydessä kirjoitin myös kirjailija Nikolai Gogolin ihmeellisestä nenästä. Hän pystyi alahuulella koskettamaan nenänpäätään. (Näitä temppuja en malttanut olla itsekin kokeilematta, mutta salaa, kenenkään näkemättä.) Samassa tekstissä mainitsin myös omasta kutiavasta nenästäni. Helppohoitoinen vaiva tähän nykyiseen verrattuna!

Kun sormet eivät yllä, yritin viivoittimella. Yritin kihnuttaa oven karmiin. Yritin puukauhalla. Hetkeksi tepsivät. Kävin kellarissa etsimässä selänraaputinta, jollaisen muistan joskus lahjaksi saaneeni. En löytänyt. Vessaharja voisi olla hyvä. Jos vaiva ei lopu, huomenna lähden markettiin ostamaan.