Itsetunnossa puutteita?

                                         (Andre Dargelas -1860)
 

-Tytöille olisi hyväksi käydä tyttökoulua, pojille yhteiskoulua.

Kuuntelin vierestä, kun kaksi viisasta rouvaa keskusteli kahvihuoneessa. Perusteluna mainittiin joitakin tuttuja naisia, jotka olivat käyneet tyttökoulun ja joilla oli poikkeuksellisen hyvin kehittynyt itsetunto. Ei ollut koulussa tarvinnut vetäytyä hiljaiseksi poikien dominoinnin tieltä.

Pojille taas yhteiskoulu olisi hyväksi, jotta ajatteluun tulisi edes pikkuisen pehmeämpiä vaikutteita pätemisen, kilpailun, urheilun ja muun kukkoilun rinnalle.

En oikein osannut sanoa mitään keskusteluun. Tunsin kuitenkin, että tässä näkemyksessä taitaa olla pikkuisen perää. Mutta ei ihan kokonaan perää. Ongelmiakin siinä on, luulen.

Tyttökouluista en osaa sanoa, vaikka kouluaikojeni Jyväskylässä tunsin aika monta Tipulan oppilasta. Sain kuitenkin käsityksen, ettei itsetunto-ongelma sielläkään vieras ole. Tyttöjen keskinäiset lojaalisuusmuutokset paras ystävä -suhteissa eivät taida olla itsetunnolle helppoja.

Sattuneesta syystä tunnen paremmin poikien puolen. Tunnistan kyllä dominoinnin ja erilaatuiset kukkoilut. Mutta se koskee vain osaa porukasta. Sielläkin on dominoinnin tieltä vetäytyjät, joilla on pehmeämmät vaikutteet jo valmiina mutta itsetunnossa puutteita.

Urheilijat pärjäävät tappelussa ja menestyvät tyttöjen pyydystämisessä. Kukkoilijat tulevat tästä joukosta, osittain myös muussa elämässä menestyjät, vaikka koulumenestys ei aina olekaan kehuttavaa.

Kirjailija Riku Korhonen on esseessään kuvannut onnistuneesti koulukokemuksiaan tästä näkökulmasta (Image 10 / 2018). Myös J.D. Salingerin päähenkilö romaanissa Sieppari ruispellossa tuskailee saman asian kanssa. 

 

Hiukan erikoinen

 

Huononpuoleinen elokuvaviikonloppu televisiossa. Piti siis turvautua dokumentteihin.

Dokumentteja Yle-Areenassa riittää. Ingmar Bergmania neljä osaa, Marilyn Monroe, Claes Anderson. Mihin joutuisinkaan ilman Areenaa? Kaupallisille kanavilleko? Ei kiitos.

Kaksi puoluetta kuitenkin ajaa vaaliteemakseen Ylen rahoituksen rankkaa karsimista (kas kun en nyt muista, mitkä kaksi puoluetta).

Syyt ovat selvät. Yksityinen bisnes pyörisi tuottavammin ilman Yleä. Eikä tulisi enää myötämielisiä ohjelmia ilmastonmuutoksista, ihmisoikeuksista ja EU:sta ja sen sellaisista suvakkipropagandaa.

Minä nyt vaan satun olemaan sillä tavalla hiukan erikoinen ihminen, että arvostan Ylen kulttuuri- ja taideohjelmia. Ne ovat kirjallisuuden ohella paras keino virittää ajatuksiaan puhkaisemaan itsestäänselvyyksiä ja hataria totuuksia.

Laatua saa halvalla. Muilta kanavilta ei saa.

Nytkin intouduin dokumentin jälkeen ottaman hyllystä Claes Anderssonin kirjat. Nämä voisi nyt lukea yhtenä kokonaisuutena ja hakea kirjastosta puuttuvat. Siinäpä hieno projekti tulevaksi viikonlopuksi.

================

P.S. Olen viime aikoina herätellyt pari vuotta kestäneestä koomasta toista blogiani. "Kenkä väärässä jalassa". Jospa se vielä lähtisi uuteen lentoon.

Se on niukkasanaisempi, hetken oivalluksia kirjaava, ärtyneitä ajatuksiakin noteeraava. Toivotan Töölöntorin blogin lukijat tervetulleiksi vilkaisemaan sinnekin. Linkki sinne on  tässä (click).

                       

                                                (Claes Andersson, suom. Jyrki Kiiskinen  //  Det är kallt, det brinner  //  WSOY 2003)

 

En kadu

Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.

Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?

Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.

Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?

Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?

Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?

Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.

Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.

Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.

En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.

Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.

Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.

Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen  herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.

Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.

Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.