Eivätkö he tiedä?

 

Humanistiset alat ovat taas vaikeuksissa yliopistoissa. Professuureja aiotaan lakkauttaa, laitoksia sulkea. Niin aina. Eivät ole tuottavia, kilpailukyky ei kohene, vientiin ei tule innovatiivisia tuotteita.

Jopa ns. arvovaltainen HS julkaisi omituisen pääkirjoituksen, jossa murjottiin humanistisia tieteitä. Päätoimittajan pahoittelu tapahtuneesta tuli, kun meteli kasvoi sietämättömän suureksi, mutta kirjoittaja Saska Saarikoski selitteli epäuskottavasti itsensä kuiville.

Uhattuina Helsingin yliopistossa ovat ainakin kotimainen kirjallisuus, musiikkitiede ja ruotsinkielinen pohjoismainen kirjallisuus. Molemmat kirjallisuuslaitokset ovat minun opiskeluvuosieni kotikenttiä.

Siksi suostuin pyydettäessä pistämään nimeni listaan, joka protestoi tällaista pyrkimystä vastaan. Taustalla voi aavistella olevan konsulttiajattelua ja markkinahenkistä poliittista epäluuloa, joka vaatii seuraamaan  edistyksen tuulia eli siis lakkauttamaan  kannattamattomat puuhastelut.  Luonnontieteet, kauppatieteet ja juridiikka tuottavat osinkoja osakkeenomistajille, runoilijat ja soittoniekat ja muut taivaanrannanmaalarit käyvät vain kalliiksi.

Voisikohan näille konsulteille ja markkinamiehille kuitenkin suositella myös taiteiden opiskelua. Eivätkö he tiedä, että taide edistää ajattelua, joka keikauttaa näkökulman ylösalaisin ja opettaa näkemään maailman uudella tavalla, jossa vanha ja tuttu sekoittuu uuteen ja tuntemattomaan ja johtaa johonkin hedelmälliseen. Siitä voisi olla hyötyä markkinoinnissakin.

(Kuvassa Helsingin yliopiston päärakennuksen portaat Senaatintorin puolella // Runo: Wendy Cope, suom. Tuomas Nevanlinna)

 

 

Säilyttää vai hävittää?

Minulla on kaksi ikuisuusprojektia. Ikuisina ne varmaan pysyvätkin, sillä kovin lupaavia oireita projektien etenemisestä ei ole viime vuosikymmeninä ollut havaittavissa. Yrityksiä on kyllä ollut.

Ensimmäinen on vuorokausirytmin veivaaminen hieman sosiaalisempaan suuntaan. Minä kun nukun päivät ja valvon yöt.

Toinen on laatikoiden ja hyllyjen siivoamien turhasta tavarasta. Minä kun pistän kaiken talteen.

Tässä jälkimmäisessä olen suunnilleen kerran vuodessa joutunut pakon eteen kirjahyllyjen osalta. Uudet kirjat on saatava pois pöydiltä ja lattialta, joten vanhoja kirjoja on poistettava hyllyiltä. Tai siirrettävä hyllyllä takariviin piiloon pois näkyvistä.

Laatikot ovat siitä kummallisia, että niihin mahtuu uutta tavaraa vaikka vanhaa ei poista. Jotenkin niitä aina saa tiivistetyksi sen verran, että uudelle tulee tyhjä kolo.

Laatikoiden järjestelyssä pätee vanhan valtakunnanviisaan Paavo Haavikon mietelause: "Kun siirtää tavaroita laatikosta toiseen, ei tunnu niin hävittämiseltä."  

Hävittäminen tässä se ongelman ydin on. Kun ei millään raaskisi.

Äskettäin suoritin taas kaivauksia ison vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni laatikoihin ja löysin kuvissa näkyvät esineet. Jos onnistuu katseellaan ohittamaan niiden eroottisen olemuspuolen, huomaa, että ne ovat oivallisia käyttöesineitä. Toisella voi avata viinipullon korkin, toisella kaljapullon kruunukorkin.

Muistan ostaneeni nämä Roomassa kirpputorilta joskus 1980-luvun alussa. Ties mitä antiikkia siis ovat. Ei tällaisista voi luopua.

Siirsin nämä kirjoituspöydän laatikosta muuttolaatikkoon. Vien nämä maalle sitten kun muutaman viikon kuluttua on taas aika siirtyä pois kaupungista kesäksi. Siellä niille saattaa tulla käyttöä, varsinkin jos kesällä jo uskaltaa kutsua vieraita. Pääsevät lopultakin hyötykäyttöön. Haavikon viisas ohje tulee tässä sovelletuksi, ja samalla Billnäs-laatikkoon järjestyy kolo jollekin uudelle.

Lopuksi haluan korostaa, että kyllä minä jotakin sain myös pysyvästi hävitetyksi sieltä laatikosta. Sieltä löytyi  avattu ja puoliksi syöty Sisu-aski, varmaankin hyvin vanha. Se lensi roskiin. 

 

Iloinen vai surullinen?

Utelias kun olen, kävin katsomassa, joko kaupungilla on elämää. Tänään kun oli rajoitusten ensimmäinen  - toki hyvin varovainen - purkamispäivä. Tästä kuulemma alkaa vapaus, vähän kuin vankilasta vapautumisen ensimmäinen epävirallinen kokeilupäivä.

Ei minulla silti ollut aikomusta mihinkään sisälle mennä. Kunhan vähän kiertelen ja kadulta kurkistelen nähdäkseni, eletäänkö sisätiloissa säädyllisesti vai uhkaako pikapaluu entisiin rajoituksiin. Toisaalta minulla oli kyllä houkutus löytää jostakin yökerho, joka suljetaan määräysten mukaan klo 18. Sellainen innovaatio voisi olla minun makuuni.

Toukokuussa 1945 sodan loppumista juhlittiin järjestämällä tanssit rautatientorilla (kuva: Sanomien arkisto). Tori tuli täyteen juhlamielistä kansaa. Voisikohan nytkin tulla jonkinlainen kansalaisjuhla - sitten kun epidemia on ohi ja laumasuoja tulevasti saavutettu?

Tänään ei kuitenkaan ollut näkyvissä juhlamieltä. Kaikki oli hiljaista ja innotonta, Töölöntoria myöten. Vähän tuntui kuin vanhan kunnon Stadin Arskan haamu leijailisi kaupungin yllä. Ei vielä tiennyt, onko kevät iloinen vai surullinen.