Muuttunut asenne

 [jatkoa Väinö Linna -aiheeseen]

Väinö Linnan suurin kyky on henkilökuvaus. Se perustuu mehevään dialogiin. Henkilöt puhuvat itsensä muistettaviksi persoonallisuuksiksi. Melkoinen määrä osuvia repliikkejä on saanut kansan suussa melkeinpä sananlaskun aseman.

Tuntematon sotilas on tullut minulle liian tutuksi. Sitä ei enää jaksaisi. Hyväkään teos ei kestä uutta katselua joka vuosi itsenäisyyspäivänä. Ja päälle vielä muut elokuvaversiot, vaikkakin alkuperäistä paremmat.

Asennoitumien Tuntemattomaan sotilaaseen on kokenut vaikeasti selitettävän täyskäännöksen. Alun perin kirja sai täystyrmäyksen upseeriston, kirkonmiesten ja konservatiivien taholta, ns. korkeaisänmaalliselta suunnalta. Sen mukaan kirja pilkkasi ja veti lokaan uljasta armeijaa ja runebergiläiseksi nimettyjä ihanteita. Toisaalta sodan rivimiehet kyllä innostuivat lukiessaan todenmakuista kuvausta kokemuksistaan.

 Nyt Tuntematon sotilas on jotenkin kummallisesti päätynyt arvokkaaksi osaksi itsenäisyyspäivän isänmaallista kaanonia lipunnostojen, seppeleenlaskujen ja presidentin kättelyjonojen muodostamassa kokonaisuudessa. Konservatiiviselta taholta yllättävä täyskäännös - enää se ei pilkkaa.

Nyt on jo havaittavissa huolestuttavia merkkejä Tuntemattoman sotilaan kelpaamisesta aivan erityisen isänmaallisiksi itsensä nimittäneen poliittisen pyrkimyksen maskotiksi soihtumarssien, leijonariipusten ja kiitospaitojen seuraan.

Siinä seurassa sana isänmaallisuus on saanut uuden ikävän maun. Sana on ikään kuin likaantumassa niin, ettei sitä hevin halua käyttää määrittelemään itseään. Tällaisia likaantuneita sanoja on muitakin - alun perin puhtaita ja neutraaleja suomenkielisiä sanoja, jotka ovat myöhemmin ilman omaa syytään likaantuneet niin, että nykyisin käytettynä ne ennen kaikkea likaavat puhujansa maineen.

Kyllä Tuntematon sotilas ihan oikeasti pilkkasi ns. hurraa-isänmaallisuutta, siinä arvovaltaiset kriitikot olivat oikeassa. Rivimiesten näkökulmasta moinen propaganda ansaitsikin tulla pilkatuksi. Iskulauseet ja virallinen fraseologia jauhautui rikki irvileukojen käsittelyssä. Erityisesti puolihulluksi heittäytynyt Honkajoki on mestari puhumaan kieltä, joka mukailee virallisen sotapuheen fraaseja. Rintamatilanteen keskellä se maistuu aivan päättömältä. - Voiko hyvältä satiirilta parempaa odottaa?

(Kuvat: 1)   Kari Suomalainen HS 30.1.1955  /  2 - 3)  Näytteitä Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laine) pelikorteista  Alfamer / Suomen elokuva-arkisto

 

Pentinkulma

Väinö Linnan syntymän 100-vuotisjuhla näyttää saavan ansaitsemaansa huomiota. Sopiipa siis minunkin jotain sanoa.

Kukaan yksittäinen kirjailija ei ole enempää vaikuttanut minun koulutus- ja uravalintaani kuin Linna ja nimenomaan Pohjantähti-trilogia. Luin sen alusta loppuun 12-vuotiaana heti kolmannen osan ilmestyttyä äitini suosituksesta. Sarja oli ostettu kotiini. Kirjahyllyssä se sijoitettiin samalle hyllylle Perheraamatun, Kalevalan, Vänrikki Stoolin, Tuntemattoman sotilaan, Puuseppämestarin oppikirjan, Vuoden uutistapahtumat kuvina -kirjasarjan, Pienen tietosanakirjan ja Valittujen Palojen vuosikerran kanssa.

Pohjantähteen liittyi sellainen kummastuttava ilmiö, että isäni luki sen. Hän ei yleensä kirjoja lukenut, sanomalehteä vain. Kaksi osaa hän oli lukenut aikaisemmin, tämän kolmannen osan muistan, kuinka intensiivisesti hän sen luki. Hän tuli neljältä töistä, söi ja lepäsi hetken ja istui sitten nojatuoliin lukemaan. Kaikkien piti olla hiljaa, ettei lukeminen häiriintyisi, edes televisiota ei saanut avata ennen iltauutisia.

Jotain erityistä siinä kirjassa siis täytyi olla, että näin tapahtui. Isä ei lähtenyt nojatuolista mihinkään ennen kuin uutisille ja nukkumaan. Seuraavina päivinä sama toistui. Kun viimeinen sivu oli vihdoin saavutettu, isä nousi tuolista, sanoi painokkaasti  "jooo-o" ja lähti ulos. Sen enempää kirjasta ei keskusteltu.

Minä olin siihen asti lukenut lähinnä poikien seikkailukirjallisuutta. Pohjantähti muutti asenteen täysin. Tajusin, että jos kerran aikuisten kirjat ovat tällaisia, niitä on syytä lukea enemmänkin.

Siitä alkoi lukijanurani, ja se jatkuu yhä. On se antoisaa ollut. Harvalla kai on esittää näin yksiselitteinen alkupiste elämänsä keskeiselle sisällölle.

Myöhemmin minulla on ollut ilo ja kunnia tavata ja jopa päästä muutaman kerran keskustelemaan Väinö Linnan kanssa. Tämä on onnistunut erään lähipiiriini kuuluneen henkilön avulla, joka kuului myös kirjailijan lähipiiriin. Tapaamisia on ollut sekä Tampereella että Pentinkulman päivillä Urjalassa.

Olen myös kiertänyt muutamaan kertaan kirjailijan itsensä opastamana reitin Pohjantähden "tapahtumapaikoille" Urjalassa. Oheinen kartta esittää, miten torpat, talot, kartanot, pappilat ja muut sijaitsivat kirjailijan mielikuvissa hänen synnyinkotinsa seutuvilla. Näille kaikille on vastineensa tallella nykyaikanakin, ja ne kierrettiin kirjailijan itsensä opastamana. Kartan tutkiskelun alkupisteeksi kannattaa ottaa Koskelan torppa, joka sijaitsee vasemmassa yläkulmassa. 

[jatkuu]

 

 

 

Ikuinen optimisti?

Toiveita paremmasta on näkyvissä.

Korona-pandemiaan on keksitty rokote. Rokotusten arvioidaan alkavan parin viikon kuluttua.

Suurvallassa tekeillä ollut vallankaappaus ei taida sittenkään onnistua. Helpotus on luvassa hieman yli kuukauden kuluttua.

Epävarmuustekijöitäkin on. Entä jos kansalaiset eivät laajoin joukoin suostu ottamaan rokotetta. Entä jos kulkutauti ehtii riehaantua pahaksi ennen kuin rokotukset alkavat tepsiä. Entä jos rokotusaine ei olekaan niin hyvä kuin nyt luullaan.

Entä jos syrjään joutuva wannabe-kaappari pistää hulinaksi. Entä jos suurvalta ajautuu sisällissotaan.

Toiveikkuus kuitenkin on vallalla. Kesäkin häämöttää jo.

Uuden ja paremman aikakauden hento aavistus kytee vasta syvällä sielussa. Kirjallisuutta siitä ei taida vielä olla. Sitä odotellessa kuva 60-luvulta, jolloin viimeksi uskottiin paremman tulevaisuuden olevan lähellä.