Outoja askareita 1

Syksyn edetessä olen pikkuhiljaa pätkittäin palannut entiseen olotilaani. Kesä menikin aika oudossa formaatissa. Yllättävän helposti paluu on sujunut. Johtuu varmaankin kovasta rutiinista.

Tarkoitan lukemista. Kesällä en juurikaan lukenut. Nyt taas luen.

Lukemisen selibaatillani tarkoitan, että pidättäydyin fiktiosta, kaunokirjallisuudesta. Tietokirjallisuutta kyllä luin, mutta sellaisilta aloilta, jotka olivat entuudestaan aika koskemattomia.

Tietokirjat käsittelivät kasveja, lintuja ja ötököitä. Olin hyvissä ajoin viime talvena asennoitunut niin, että nyt jos koskaan uuden kesäkodin premiäärissä minun on syytä perehtyä paikan luontoon. Asennetta edisti kerrottu tieto, että edelliset omistajat olivat innokkaita puutarhaihmisiä, joiden jäljiltä piha-alueella kasvaa jos vaikka mitä kukkaa ja pensasta. Kukaan ei vaan ollut tarkemmin selvillä asiasta, eivätkä edelliset omistajat olleet enää keskuudessamme tietoja antamassa.

Oli siis jännittävää keväästä alkaen seurata, mitä maasta alkaa kasvaa esiin. Olin paksujen kasvi- ja puutarhakirjojen kanssa valmiina selvittämään, minkä nimisiä ihanuuksia esiin ilmestyy, jotta tietäisin, miten niitä tulee kohdella. Syötäviä vai ei? Millaista hoitoa kaipaavat?

Tehtävä osoittautui vaikeaksi. Kirjan / netin kuvasta jäi epävarma olo. Tuntomerkkeihin sopivia vaihtoehtoja oli liikaa. Pistin kuvia myös tähän blogiin ja sain ilokseni lukijan kommenteissa asiantuntijan opastusta. Niitä voi katsoa  täältä 1  ja  täältä 2

Paljon jäi epäselväksikin, sillä loppukesällä kukkaan puhjenneita kasveja en saanut lähetetyksi tunnistettavaksi. Ensi kesänä sitten uusi yritys.

Viljelin myös itse muutamia yrttejä ja keittiökasveja hyvällä menestyksellä, sillä käytössä olivat näppärät viljelylaatikot. Salaatistakin tuli yllättävän komea, kuten kuvasta näkyy. Tosin maku ei ollut aivan priimaa, mutta väliäkö sillä. Estetiikka ennen kaikkea! Sitä edustaa viimeisen kuvan malva.

 

 

Poikittain

Uuden kesäkotini saunakamari on pieni ja sisustukseltaan tyylikkään vanhanaikainen. Valloitin sen heti työhuoneekseni. Pieni läppärille sopiva kirjoituspöytä siellä oli valmiiksi, ja sen viereen hankin kirjahyllyn. Muuta ei tarvittu, sillä kaksi tuolia ja sänky siellä oli valmiiksi.

Mutta yksi esine oli kuin väärässä seurassa. Nurkassa möllötti isokokoinen laiskanlinna, sellainen oikein amerikkalaismallinen musta hirvitys. Pyörivä ja keinuva ja pirullisen painava.

Oli vaikea ymmärtää, miksi edellinen omistaja oli sijoittanut sellaisen kummajaisen häiritsemään muilta osin tyylikkään harkittua kokonaisuutta.

Siihen paikalleen tuoli kuitenkin jäi. Ei sille päärakennuksessakaan olisi parempaa sijaa löytynyt.

Tietysti testasin, onko siinä mukava istua. Kokeilin sitä lukutuolina. Kyllä siinä hetken verran mukavasti istui ja luki. Mutta jokin sen rakenteessa aiheutti väistämättä asennon valumisen puolimakuulle, ryhdittömään lojumiseen. Asento toi mieleen 1960-luvun televisio-ohjelmista tutun Jörn Donnerin tyypillisessä asennossaan valumassa studion sohvilla tai nojatuoleissa. Vain tupakka sormien välistä minulta puuttui.

Ei sellainen pitkän päälle mukava asento ole. Paremmaksi osoittautui istua poikittain jalat polvitaipeesta käsinojan yli. Selkänojan puoleinen käsi siinä joutuu vähän hankalaan asentoon, mutta siihen auttaa, kun välillä kääntää jalat toisen puolen käsinojalle. Samalla piti kääntää lukulamppu toiselle puolelle tuolia.

Kyllä lukeminen niinkin sujui, mutta ei se mikään ihannetuoli ole. Parempiakin lukutuoleja tiedän. Kuten vaikkapa puutarhatuoli, joka oli käytössäni ulkona päiväsaikaan. Valitettavasti jouduin jättämään vanhan terijoensalavan vanhaan kesäkotiini. Uuden kesäkodin iso vanha omenapuu ei aivan kyennyt samaan hellevarjostajana.

Saunakamariin se iso ruma amerikantuoli jäi talveksi. Ensi kesänä täytyy miettiä uudestaan, haluanko vielä istua poikittain lukemassa.

Ässät ja ärrät

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kirjoista luopuminen.

Tämän vanhan totuuden kohtasin taas kerran, kun aloin tutkia, löytäisinkö hyllyistäni tilaa parillekymmenelle uudelle kirjalle, jotka ovat pitkään sijainneet työhuoneeni pöydällä ja lattialla. Hyllytilaa ei ole ainoallekaan. Jotain pitäisi ensin heittää pois.

Päättäväisellä katseella hain hyllyistä sen näköistä kohtaa, jonka kimppuun armoa antamatta hyökkäisin. Kaunokirjallisuus sai tällä kerralla vapautuksen, sillä sitä olen viimeksi harventanut. Syyniin joutui nyt hylly, jonka laidassa lukee Kielitiede. Se on saanut kauan pysyä koskemattomana.

Ja mikäpä kirja osui ensimmäisenä käteeni!

Fonetiikan oppikirja melkein puolen vuosisadan takaa. Muistot alkoivat vyöryä. Tämän oppikirjan ja siihen liittyneen harjoituskurssin suoritin 1972 Tukholman yliopistossa, ja se oli yksi elämäni hankalimmista kursseista.

Teoriapuoli kyllä sujui mutta käytännön harjoitukset eivät. Kielistudiossa yritettiin oppia itse tuottamaan mallin mukaan monenlaisia vieraita äänteitä. Erityisen hankalia olivat ruotsalaiset murreäänteet sj ja r. Aivan toivottomaksi meni tuottaa omassa kurkussaan äänne "sydsvensk skorrande r.

Ranskalainen r sujui paremmin. Riikinruotsalaisille kurssikavereille muistan opettaneeni tauolla aitosuomalaisen Ruotsissakin kuuluisan r-pitoisen kirosanan oikeaa ääntämistä. Jostain sitten tuli idea kokeilla, miltä maistuisi yhdistää hienostunut ranskalainen r tähän alkuvoimaiseen suomalaiseen kirosanaan.

Kaikkihan toki tietävät Edit Piaf -tyylisen "Pigalle-r-konsonantin", sen, joka alkaa hiljaisena hyrinänä jossain syvällä sappikivien seudulla ja vauhtiin päästyään nousee ylös kurkkuun ja saavuttaa kaihoisan huipennuksen lauetessaan, l´amourrrrr. Mutta kuinka moni on kokeillut tätä samaa suomalaisessa sanassa perrrkele? Minäpä olen, ja oikein riikinruotsalaisia opiskelijoita harjoitusaineistona käyttäen.

En tietenkään voi heittää pois kirjaa, johon liittyy näin värikkäitä muistoja. Jatkan kirjojen harvennusta joskus toiste. Ensin kuitenkin luen tämän kirjan läpi kerratakseni vanhoja taitoja. Kuvassa teoriaa juuri ässään ja ärrään liittyvistä kohdista.