Ässät ja ärrät

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kirjoista luopuminen.

Tämän vanhan totuuden kohtasin taas kerran, kun aloin tutkia, löytäisinkö hyllyistäni tilaa parillekymmenelle uudelle kirjalle, jotka ovat pitkään sijainneet työhuoneeni pöydällä ja lattialla. Hyllytilaa ei ole ainoallekaan. Jotain pitäisi ensin heittää pois.

Päättäväisellä katseella hain hyllyistä sen näköistä kohtaa, jonka kimppuun armoa antamatta hyökkäisin. Kaunokirjallisuus sai tällä kerralla vapautuksen, sillä sitä olen viimeksi harventanut. Syyniin joutui nyt hylly, jonka laidassa lukee Kielitiede. Se on saanut kauan pysyä koskemattomana.

Ja mikäpä kirja osui ensimmäisenä käteeni!

Fonetiikan oppikirja melkein puolen vuosisadan takaa. Muistot alkoivat vyöryä. Tämän oppikirjan ja siihen liittyneen harjoituskurssin suoritin 1972 Tukholman yliopistossa, ja se oli yksi elämäni hankalimmista kursseista.

Teoriapuoli kyllä sujui mutta käytännön harjoitukset eivät. Kielistudiossa yritettiin oppia itse tuottamaan mallin mukaan monenlaisia vieraita äänteitä. Erityisen hankalia olivat ruotsalaiset murreäänteet sj ja r. Aivan toivottomaksi meni tuottaa omassa kurkussaan äänne "sydsvensk skorrande r.

Ranskalainen r sujui paremmin. Riikinruotsalaisille kurssikavereille muistan opettaneeni tauolla aitosuomalaisen Ruotsissakin kuuluisan r-pitoisen kirosanan oikeaa ääntämistä. Jostain sitten tuli idea kokeilla, miltä maistuisi yhdistää hienostunut ranskalainen r tähän alkuvoimaiseen suomalaiseen kirosanaan.

Kaikkihan toki tietävät Edit Piaf -tyylisen "Pigalle-r-konsonantin", sen, joka alkaa hiljaisena hyrinänä jossain syvällä sappikivien seudulla ja vauhtiin päästyään nousee ylös kurkkuun ja saavuttaa kaihoisan huipennuksen lauetessaan, l´amourrrrr. Mutta kuinka moni on kokeillut tätä samaa suomalaisessa sanassa perrrkele? Minäpä olen, ja oikein riikinruotsalaisia opiskelijoita harjoitusaineistona käyttäen.

En tietenkään voi heittää pois kirjaa, johon liittyy näin värikkäitä muistoja. Jatkan kirjojen harvennusta joskus toiste. Ensin kuitenkin luen tämän kirjan läpi kerratakseni vanhoja taitoja. Kuvassa teoriaa juuri ässään ja ärrään liittyvistä kohdista.

 

 

Synkkää aikaa 2

On yö, kello on yli kaksi. Ulkona on pimeää. Tori on tyhjä, mitään ei ole tekeillä. Synkäksi ajaksi tätä voi sanoa, Brechtiäkin muistaen. Korona ja kaikki, vaikka siitä Brecht ei tiennyt.

Tänä yönä synkkä aika joko hieman hälvenee tai sitten synkistyy entisestäänkin. Tai sitten sekä hälvenee että synkistyy. Tieto suunnasta alkaa virrata televisiosta pienen hetken kuluttua. Aion katsoa.

Tämä kirjoitus on jatkokertomuksen kakkososa. Ykkösosa löytyy kohdasta 14. marraskuuta 2016. Sen kirjoitin neljän vuoden takaisesta yöstä, jonka vietin sairaalassa. Siellä koettiin potilaiden ja henkilökunnan yhteinen tyrmistys.

Siitä yöstä on suora yhteys tähän yöhön. Sama asia esillä taas.

Nämä välissä eletyt neljä vuotta ovat olleet täynnä tyrmistystä. Ei ole voinut muuta kuin silmät selällään toljottaa Amerikan meininkiä. Siellä on mennyt kaikki sekaisin.

On vaikea ymmärtää, miten siellä on tällaiseen tilanteeseen tultu. Miten niinkin suuri osa kansasta on innostunut tällaisesta menosta.

Presidentti on löytänyt vahvimmaksi tukiryhmäkseen valkoisen konservatiivikristillisen oikeiston. On vaikea ymmärtää ajatuksen kulkua, jolla juuri konservatiivikristityt ovat löytäneet tämän presidentin ihanteekseen, jos ei nyt ihan uudeksi messiaaksi niin vähän siihen suuntaan, jonka lumoamina uskomattomat riekkujaiset ovat lähteneet vauhtiin. Pyssyt kädessä liput liehuen kaikki salaliittoteoriat, litteän maapallot, rasismit, valehtelut ja kaikki.

Minun on mahdoton nähdä tässä rymistelyssä kristillisyyden häivääkään. Minulle, uskonnoista vieraantuneelle, kristillisyys kuitenkin näyttäytyy  eurooppalaisen sivistysvirtauksen ja kulttuurin perustana, kaikista kummallisista  outouksistaan huolimatta.

Tämä yönä sitten selviää, jatkuvatko riekkujaiset. Vai jääkö ratkaisu auki, entä voittajaksi julistautuminen, häviön tunnustaminen, entä ääntenlaskun meno sekasotkuksi. Pahimmillaan alkaa ties minkälainen katusota. Maailma pidättelee jännittyneenä hengitystään.

(Selvennykseksi, jos joku lukee tämän kirjoituksen vuosia myöhemmin eikä ymmärrä, mistä puhun. Yhdysvalloissa on tänään presidentinvaalit, ehdokkaina Donald Trump ja Joe Biden. Tilannetta kuvataan kiihtyneeksi. TV-lähetys ääntenlaskennasta alkaa klo 02.30, nyt kellon on muutamaa minuuttia vaille.)

Hyvä hämäämään

"Mitäpä turhaan selittämään sanomisiaan! Toisille ei tarvitse, toisille ei kannata."

Tämän viisaalta mutta hieman ylimieliseltä kuulostavan ohjeen olen kirjoittanut täällä ennenkin. Se on pätenyt  likimain kaikkeen sanomiseen, mielipiteistä vitseihin.

Nyt olen huomannut erehtyneeni. Joskus kannattaa selittää. Jos ei muille, niin minulle kuitenkin. Tuli nimittäin tilanne, jossa minä en ymmärtänyt vitsiä mutta kaikki muut näyttivät ymmärtävän.

Paikalla oli muutama korkeasti sivistynyt musiikin ammattilainen, niitä tuttavia kun minulla riittää. Minä olin ainoa moukka, jonka taidot riittävät vain Ukko Nooan soittamiseen pianolla yksisormisesti. Ja tällaisessa seurueessa kuunneltiin klassisen musiikin vitsiohjelmaa (tässä linkki).

Kaikkia nauratti niin, minulla korkeintaan hymynväre toisessa suupielessä. Siinä piti nopeasti ratkaista, teeskentelenkö tajuavani. Minähän olen tunnetusti hyvä hämäämään.

En teeskennellyt, sillä se ei olisi ollut uskottavaa. Sen verran hyvin siinä porukassa minut tunnetaan.

Sitten jälkeenpäin sain yksityisopastusta ohjelman ideoihin ja viittauksiin. Kyllä minulle kannatti selittää.