Kalenterissani
on punaisella kynällä tehty merkintä tälle päivälle, sunnuntaille. Ja iso
huutomerkki perässä. Merkintä on peräisin suunnilleen suosi sitten tulleesta kutsusta
erääseen tilaisuuteen.
Ajatus
rasitti mieltäni alusta asti. Minun olisi pitänyt pitää puhe. Olisi pitänyt
pukeutua pyhäpukuun, kätellä sinne tänne, varmaan halaillakin ja antaa
europoskipusuja. Olla kovin sosiaalinen.
Tilaisuus
piti tietenkin peruuttaa, tunnetusta syystä. Jotain iloa koronastakin.
Merkintä
jäi kuitenkin pysyvästi kalenteriini, sillä tein sen kuulakärkikynällä. Rasti
vain päälle. Jos olisin tehnyt merkinnän lyijykynällä, olisin kumittanut sen
näkymättömiin. Ehkä parempi näin, nyt voin vuosien kuluttua selaillessani
kalenteria yrittää muistella, että mikähän tuokin oli.
Kättely,
niin, sehän taitaa poistua kokonaan käyttäytymiskoodeistamme. Halailut ja
suudelmatervehdykset tänne eivät ole koskaan kai erityisemmin tänne
juurtuneetkaan. Eivät juurtuneet minuunkaan, vaikka sain aikoinaan edellisen
vuosituhannen lopuilla suorastaan koulutuksen niiden oikeaoppiseen
käyttämiseen. Koulutus tarjottiin itse pääkallonpaikalla Brysselissä Erkon
firman järjestämässä tilaisuudessa toimittajille ja muille. Taidollani olen
myöhemmin yrittänyt jopa vähän brassailla, mutta ei se silti ole juurtunut
osaksi persoonaani.
Itse
tasavallan päämies on miettinyt, miten käy ensi itsenäisyyspäivän suuren
kättelyn, jos tuo virus ei hellitä. Olisiko parempi siirtyä suosiolla vanhaan
intiaanien tervehtimistapaan. Siihen, jossa nostetaan käsi pystyyn ja sanotaan
UGH. Se tervehdys tulee jo lapsille tutuksi Aku Ankasta.
Pieni
selailu intiaanikulttuureiden sisältöihin palautti mieleen toisenkin
intiaaneihin ja valkoihoisiin presidentteihin liittyvän aiheen. Se on
varmaankin tuttu monille lukijoille, mutta se ansaitsee tulla nostetuksi
muistiin taas.
Se
on intiaanipäällikkö Seattlen tervehdys Yhdysvaltain presidentille. Ei
kuitenkaan nykyiselle vaan vuonna 1854 vallassa olleelle presidentille.
Ei
olisi yhtään pahitteeksi, että nykyisellekin tällaista viestiä lähetettäisiin,
sillä tämä on kauneinta ja viisainta luonnon ja omaperäisen kulttuurin puolesta
sanottua sanaa, mitä tiedän. Siitä jos mistä on puutetta nykyisin.
"Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän
haluaa ostaa meidän maamme.
Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää
tahtoaan meille.
Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla
aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.
Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä?
Koko ajatus on meille outo.
Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne
ostaa?
Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni.
Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä
metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan
muistoissa ja kokemuksissa.
Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.
Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa
he ensi kerran näkivät päivänvalon.
Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on
punaisen miehen äiti.
Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat
veljiämme.
Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen ---
kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa
ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa
oloissamme, levossa ja rauhassa.
Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme.
Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä.
Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän
esi-isiemme verta.
Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä
varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja
muistoista.
Veden solina on minun isäni isän ääni.
Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme.
Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme.
Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa
lapsillenne,
että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä
niin kuin veljiänne.
Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä,
niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa.
Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä.
Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan
kolkka on pyhitetty meille.
Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme.
Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen,
joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee.
Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän
jatkaa matkaansa.
Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä.
Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä.
Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu.
Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita,
joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä.
Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.
Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne.
Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin.
Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.
Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa.
Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen
siipien rahinan.
Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä.
Melu vain loukkaa korvia.
Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden
kinastelua yöllä lammen ympärillä?
Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.
Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä
havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.
Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa
jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset --- kaikki hengittävät samaa
ilmaa.
Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää.
Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.
Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille
kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se
ylläpitää.
Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan
myös hänen viimeisen huokauksensa.
Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki.
Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana
jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat
antaneet tuoksun.
Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme.
Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon:
Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.
Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa.
Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä,
kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta.
Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi
tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.
Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen
kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen.
Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle.
Kaikilla on yhteys.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on
esi-isiemme tuhkaa.
Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa
elämällä.
Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän
äitimme.
Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.
Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle.
Tämän me tiedämme.
Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen.
Kaikki luodut ovat yhtä.
Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille.
Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.
Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.
Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut
minun kansalleni.
Elämme syrjässä ja rauhassa.
Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun.
Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion.
Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja
saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla.
Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme.
Niitä ei ole monta.
Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista
heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat
pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä,
joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.
Mutta miksi murehtisin kansani menoa.
Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta.
Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.
Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle,
ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme.
Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.
Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta ---
meillä on yhteinen Jumala.
Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme.
Mutta sitä ette voi.
Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin
punaistakin kohtaan.
Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa.
Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot.
Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.
Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka
toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille
vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.
Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan,
villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja
kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.
Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa.
Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle?
Se on elämän loppu ja lopun alku.
Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme
sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut.
Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.
Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain
pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla
ja näissä metsissä.
Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä
sydämenlyöntejä.
Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä
rakastaneet.
Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet.
Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä
vastaan.
Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää
se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.
Erään asian me tiedämme.
Meidän Jumalamme on sama Jumala.
Tämä maa on Hänelle kallis.
Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme.
Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä.
Sen me näemme."
