Salaa tyytyväinen

Tuntuu se vähän oudolta, mutta ehkä siihen tottuu. Hesarikin siitä tänään kirjoitti.

On siinä yksilötasoinen myönteinen puolensa, niin kuin Annamari Sipilä häpeillen tunnusti. Vaikka on kollektiivinen huoli tulevasta, me introvertit osaamme salaa olla tyytyväisiä yhdestä asiasta.

Eristäytymisestä.

Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse ryhtyä mihinkään, ei ole sosiaalisia tapaamisia, ei kokouksia, ei kapakkareissuja, ei pakkoa mennä mihinkään. Ei edes lounaalle, kun ruoka tarjotaan kotona nenän eteen. Pelkona tietysti on, että tällaisesta asenteesta tulee vielä rangaistus, hyvin paha rangaistus.

Mitä introvertti sitten puuhaa kotonaan?

Hän katsoo elokuvia. Hän on ruvennut urakoimaan sarjoja. Kaikki uutuudet on vilkaistava. Tänään Karppi ja Tsunami.

Hän lukee kirjoja sohvalla selällään villasukat jalassa. Kirjoja on hyllyt täynnä, eivät kesken lopu. Hän lukee lehdet. Hesari ensin, takasivusta aloittaen, sitten Hbl. Oletuksena on, että näistä selviää aika nopeasti ja pääsee siirtymään vanhoihin lehtiin. Hyllyssä odottaa nippu 1960-luvun Suosikkeja ja nippu Suomen kuvalehtiä vuodelta 1939. Hieman epäpyhä yhdistelmä, mutta ei se mitään. Ei ole hyvä lukkiutua vain yhteen tyylilajiin.

Hesari kuitenkin yllätti sekä eilen että tänään, kuten viime aikoina silloin tällöin ennenkin. Niistä ei selvinnytkään selailemalla, sillä molemmista löytyi aivan kunnollisia laajoja artikkeleita. Tällä en tarkoita Hesarin kummallista maneeria puffata eräitä omituisia poliitikkoja.

Lauantaina HS antoi reilusti tilaa merkittävälle ruotsalaiselle kirjallisuusaiheelle, Alex Schulmanin uudelle kirjalle Bränn alla mina brev (Polta nämä kirjeet). Siinä kuvataan repivää mustasukkaisuusdraamaa, jonka osapuolia olivat kirjoittajan isovanhemmat Sven ja Karin Stolpe sekä Olof Lagercrantz, kaikki tunnettuja ja arvostettuja nimiä Ruotsin kirjallisuuden huipulta.

Aihe on kiinnostava, sillä tunnen hyvin kaikkien kolmen tuotantoa. Lagercrantzin olen jopa tavannut pari kertaa ja päässyt keskustelemaan hänen kanssaan, sillä hän vietti kesänsä Suomessa, Inkoon saaristossa sijaitsevassa kesäkodissaan. Sain jopa omistuskirjoitukset kirjoihini.

Mutta tällainen kolmiodraama oli uutta tietoa, joka avaa uutta näköalaa teoksiin. Tähän kirjaan on syytä perehtyä tarkemmin. Nyt saavat Suosikit ja Kuvalehdet hetkeksi väistyä.

Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään. On aikaa.

Pelkkää harmia

Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.

Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.

Kuuluuko hyvää?

- Mitä kuuluu? kyseli vieras, kun astui sisään Hiisien päivän juhlaan. Niin tietysti kuuluukin kysyä.

Amerikassa tällaiseen small talk -keskustelun avaukseen kuuluu vastata tavanomaisin vastausfraasein. Suomessa on pikkuisen isommat odotukset. On oletusta siihen suuntaan, että kertoisi oikeasti kuulumisiaan. Ainakin pääkodat.

                                                 (Kamala luonto HS 12112019)

Ehkä noin tarkkoihin analyyseihin kuulumisistaan ei välttämättä tarvitse mennä, mutta jotain kuitenkin. Tällaisina poikkeusaikoina kysymykseen vastaaminen herätti vieraan kanssa suorastaan periaatteellisen keskustelun. Mitä tässä nyt ihan oikeasti kuuluu?

Ei nyt erityisen hyviä kuulumisia, yleisellä tasolla. Ei tässä mitään hätää ole, yksityisellä tasolla. Kumpaa olisi syytä korostaa enemmän?

Valtakunta ja maailma on sekaisin, mikään ei toimi. Tällaista ei ole elinaikanamme ennen ollut. On mahdoton nähdä, mitä tästä tulee. Täysi romahdus, josta emme jäljellä olevana elinaikanamme toivu? Vai lyhytkestoinen häiriötila, joka loppuu kesään mennessä? Ainakin tämä on hyvä harjoitus tulevaa ilmastokatastrofia varten.

Tällaisia pohdintoja kävimme läpi, yleisellä tasolla.

Yksityisellä tasolla oli lohdullisempia tunnelmia. Virus ei ole iskenyt. Terveys on kohdallaan, mutta uudenlaisella tavalla sitä on ruvennut tarkkailemaan. Huolestuminen nousi huippulukemiin, kun toissapäivänä aivastin kaksi kertaa peräkkäin.

Sisällä olemme tiukasti pysyneet. Vieras tuli kävellen muutaman korttelin päästä kaulaliina kasvojen edessä, takin huppu pään yli ja hansikkaat käsissä. Tietysti oli pieni riski siinä, että istumme iltaa kolmistaan, mutta oireettomuus tarkistettiin hetkeä ennen puhelimitse. Ei kätelty, ei halailtu. Eikä aivasteltu!

Junioriosastot olivat jo monta päivää sitten määränneet kaikille kolmelle totaalisen ulkonaliikkumiskiellon, vaikka kaikki olemme alaikäisiä valtakunnalliseen karanteeni-ikään verrattuna. Juniorit käyvät hoitamassa kauppa-asiat ja tuovat lastin oven taakse.

Uudenmaan rajan olisin kyllä mielelläni lähiaikoina ylittänyt, mutta se nyt jää. Längelmäen kesäkodistani (siis entisestä, myydystä) olisi vielä muuttokuorma haettava ja vietävä se uuteen kesäkotiin. Molemmat ovat kielletyn rajan toisella puolella (Hämeen, Kymen). Kesälaitumelle muuttamisen aloitus taitaa olla vaarassa viivästyä.

Sairastumisen kannalta sijaitsemme kai Suomen parhaalla paikalla. Meilahden sairaala-alue sijaitsee Töölöntorilta alkavan Topeliuksenkadun toisessa päässä, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Siellä kuulemma lääkäreitä riittää. (Kuva: Erwitt Elliott)

Että sellaista kuuluu, henkilökohtaisella tasolla, melko hyvää plus. Eipä sitten juuri muuta kuulukaan. Aika yksipuolisia nämä kuulumiset nykyään.