Olen
tottunut arvostamaan ruotsalaista elokuvaa, enkä nyt tarkoita pelkkää Ingmar
Bergmania.
Olen
tottunut arvostamaan ruotsalaista kirjallisuutta, enkä nyt tarkoita pelkkää
August Strindbergiä.
Olen
tottunut arvostamaan ruotsalaista laulumusiikkia, enkä nyt tarkoita pelkkää
Fred Åkerströmiä.
Olen
tottunut arvostamaan jopa ruotsalaista urheilua, enkä nyt tarkoita pelkkää Ricky Bruchia.
Olen
tottunut arvostamaan ruotsalaista rikoskirjallisuutta, enkä nyt tarkoita
pelkkää Henning Mankellia.
Suunnilleen
ainoa ruotsalainen, mitä en arvosta, on Falukorv. Ja sursrömming.
Tällaiset
asenteet veivät minut katsomaan uutta rikossarjaa nimeltä Kaikki se mitä en muista (Allt jag
inte minns). Psykologiseksi jännitykseksi sitä luonnehdittiin.
Kirjoittaja on nimeltään Jonas Hassen Khemiri. Pääosassa on Pernilla August,
Bergmanin kautta tutuksi tullut ja viimeisimmässä Filmihullu-lehdessä laajasti
Sodankylän festivalien henkilöhaastattelussa huomiota saanut
suosikkinäyttelijäni.
Sarjan
ykkösosa tuotti lyyrisen yllätyksen. Nuori mies ja nainen löysivät
raunioituneessa rakennuksessa vähäpätöisen kirjahyllyn ja katselivat, mitä
unohdetulta hyllyiltä löytyy. Sieltähän löytyi itse Wislawa Szymborska.
Oletko lukenut tuon? Ei lainkaan
korkeakirjalliselta vaikuttava nainen sanoi lukeneensa, osasi jopa siteerata
ulkomuistista tätä puolalaista nobelistia (1996). Näin:
Ajatus
pisti katsojassa nyökyttelyä aiheuttaneen mietiskelyn liikkeelle,
mikä ei rikosfilmeissä taida olla kovin tavallista. Eikä syvämietteisyys siihen
loppunut. Jatkorepliikkikin pudotti eteen uuden näkökulman:
"Sen, mistä pitää
eniten, haluaa antaa eteenpäin,
että joku muukin saisi
kokea saman."
Niin
se varmaan on. Ehkä.
(Tämä kirjoitus
oli ensin tarkoitus julkaista tuolla toisessa blogissani, joka painottuu
nopeisiin teksteihin, mutta koska siellä on viime aikoina ollut vähemmän
lukijoita, laajensin ja julkaisen täällä, isommalla foorumilla. - Mitä tästä
voimme oppia? Vastaus löytyy edeltävistä sitaateista.)