Huonosti hallinnassa

Enpä olisi uskonut, että tulee sellainenkin päivä, että en osaa Helsingin raitiovaunujen reittejä. Mutta tuli se.

Vuosikymmeniä reitit pysyivät jokseenkin muuttumattomina ja jokainen helsinkiläinen tiesi, mihin mikäkin linja menee. Mutta sitten alkoi mullistus. Ensin menivät sekaisin reitit 3B ja 3T. Ja nyt tämän vuoden aikana ovat menneet loputkin. Kestää vuosia oppia ne, mutta ei taida kannattaa oppia, sillä luvassa on uusi mullistus, entistäkin mittavampi.

Munkkiniemeen vielä onnistuin ajamaan vanhalla reittinumerolla, mutta Vallilaan meno vaati reittikartan hakemisen kännykällä.

                                               

Lisäongelman tuottaa äskettäin käyttöön tullut uusi vyöhykejako. Siihen törmäsin ensimmäistä kertaa, kun matkustin perjantaina paikallisjunalla Tikkurilaan. Ei riittänyt, että vilautan kuukausilippua junan eteisen mittarille enkä paina mitään nappulaa. Näin menettelen Helsingin sisäisillä matkoilla. Tikkurilan-matkaa varten piti ymmärtää ensin painaa mittarin nappulaa A+B+C ja vasta sitten näyttää mittarille kuukausilippu.

Onneksi minulla oli pätevä matkaseuralainen opastamassa. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa matkanteko on yksinäiselle matkustajalle, jolle Helsinki on outo paikka.

Erilaiset mittarit, automaatit ja nappulat aiheuttavat minulle epäluuloja. Jopa baarien kahviautomaatit pitkine nappularivistöineen ovat tuottaneet virheitä. Ensin ei tapahdu mitään vaikka painoin mielestäni nappulaa ohjeen mukaan. Sitten kun hätääntyneenä sohin nappuloita lisää, kahvia valuu tuplamäärä kupin laitojen yli tai kuppiin tulee aivan vääränlaista nestettä. Siirrän nappulanpaineluvastuun aina seuralaiselle, jos sellainen sattuu mukana olemaan. Kolikkopeleihin markettien eteisissä en ole koskaan uskaltanut koskea. Syy on sama, jokin menisi vikaan nappuloiden ja vipujen kanssa.

Onneksi tietokoneen ja siihen liittyvien nappuloiden kanssa pärjään.

Vieläkin harmittaa

Vanha kalenterini kertoo, että tänään on kulunut tasan 45 vuotta siitä kun hävisin. Vieläkin harmittaa.

Tämä kai todistaa lopullisesti, että olen sittenkin kilpaorientoitunut luonne, vaikka muuta yritän esittää. Olenko siis valehtelija, teeskentelijä, hyveposeeraaja?

Vai onko niin, että kilpailemisvietin puute on valikoiva? En kilpaile urheilussa, niin kuin luontevinta olisi. Mutta annas olla kun osuu leipälajini kirjallisuus. Silloin häviö kismittää niin, että sen muistaa vuosikymmenien jälkeenkin. Olen minä ainakin pitkävihainen.

Kilpa-areena oli kapakka Dublinissa. Lajina oli tietokilpailu, jonka kysymykset käsittelivät irlantilaista kirjallisuutta. Pärjäsin alkuerissä hyvin, selviydyin loppukilpailuun.

Sitten tuli se kohtalokas kysymys:  Mitä urheilulajia Oscar Wilde harrasti?

Ei aavistustakaan. Harrastiko se oikeasti urheilua? Vai onko tässä kompa? Ensin ajattelin vastata, että korttipeliä, pokeria, mutta sitten ajattelin, että voisi se olla vaikkapa miekkailu. Tai jousiammunta. Tämän kirjoitin vastauslappuun.

Väärin meni. Oikea vastaus oli nyrkkeily. Yllättävää, ennemmin uskoin vaikkapa lordi Byronin nyrkkeilevän, Wilden imagoon se ei mitenkään mahtunut.

Amerikkalainen opiskelijatyttö tiesi. Hän voitti T-paidan. Aika ruman, en olisi sitä halunnutkaan, joten onneksi ei voittanut. Näin ajattelin silloin heti tuoreeltaan. Minä sain korttisarjan, jossa oli kuvia irlantilaisista kirjailijoista. Onneksi sentään tutustuin siihen tyttöön kisan jälkeen.

Vähän paremmat

Ei minulla pulaa kengistä ole kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Päin vastoin, sinne on kertynyt niitä liikaakin: vaaleat kesäkengät, sandaalit, kahdet lenkkarit, crocsit, Reinot matalavartiset kumisaappaat ja korkeavartiset Kontio-saappaat. Luulisi niillä pärjäävän.

Mutta ei, yhdet puuttuivat: tummat juhlakengät.

Niille tuli tarve, kun iäkäs Pohjanmaan setä poistui päiviltä kesken kesän ja piti lähteä hautajaisiin. Sandaalit, Reinot, Kontiot ja muut saattaisivat herättää kiusallista huomiota hautajaiskenkinä konservatiivisella Etelä-Pohjanmaalla

Sedän lähestyvästä lähdöstä oli kyllä tullut tieto jo keväällä, joten olin ymmärtänyt varautua. Helsingissä oli matkalaukkuun pakattu tumma puku, valkoinen paita ja kravatti. Mutta jostain syystä pukuun sopivat kengät unohtuivat.

Ei semmoisia kannattanut lähteä 200 km:n päästä Helsingistä hakemaan vaan piti ostaa uudet.

Siinä kohdassa iski rationaalinen nuukuus. Ei kannata ostaa mitään kovin kallista, kun laadukkaita tummia kenkiä on useampi pari kaapissa Helsingissä. Riittää kun ulkonäkövaatimus täyttyy.

Marketista löytyi kolmenkympin mustat kengät. Ne!

Sanotaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Looginen seuraus tästä on, että rikkaan kannattaa. Keskiluokkaisista en osaa sanoa.

Pohjanmaan pienessä maalaispitäjässä oli yllättävän miellyttävä hotelli keskellä kylää. Oli myös yllättävän tasokas kahvila hotellin vieressä. Nähtävyyksiä yhdessä illassa ei liiemmin löytynyt, ja se ainoakin olisi saanut jäädä löytymättä, koulu, jossa jokunen vuosi sitten ammuttiin.

Mutta kun aamulla oli aika pukeutua juhlallisesti, uuden kengän takasauma repesi. Kenkä tuntui putoavan jalasta joka askeleella. Sillä oli kuitenkin mentävä. Voi olla, ettei kukaan huomannut. Arkulle kukkia laskiessa oli sellainen olo, että nyt on kriittinen hetki, mutta ihan muusta syystä kuin yleensä.

Uudet kengät jäivät hotellihuoneen roskikseen. Ei semmoisia kannata suutariin. Ehkä olisi kannattanut ostaa vähän paremmat, mutta ei marketissa ollut.

Kuvassa aika paljon paremmat.