Hienotunteisesti hiljaa

Rouva M. katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi:

- Taisit sinäkin tietää?

Mitäpä muuta olisin voinut kuin nolostellen vastata:

- Juu, tiesin minä.

- Et sitten kuitenkaan pitänyt tarpeellisena sanoa mitään?

¤     ¤     ¤ 

Tämä keskustelu ei ole aivan tuore. Se käytiin pari vuotta sitten. Se muistui taas kerran mieleen, kun tänään luin Hufvudstadbladetista toimittaja-kirjailija Philip Teirin kolumnin "Gud förbjude att moralisera över en kompis beteende".

Kolumnissa Teir sanoo niin kuin asia on. Kynnys sanoa vaikea asia kaverille on korkea, vaikka tajuaa kyllä, että sanoa pitäisi. Että käyttäydyt sopimattomasti. Että juot liikaa. Että sinähän olet naimisissa. Että puhut siivottomia.

Hienotunteisesti hiljaa oleminen näyttää jonkinlaiselta hyvä veli -verkoston salaliitolta, seksismiltä, valta-asetelmalta tai välinpitämättömyydeltä. Teirin mukaan se on enemmänkin maskuliinista tunnevammaisuutta, "emotionellt handikapp". Niin kuin Ruotsin akatemian #metoo-skandaalissa siipeensä saanut kirjailija Horace Engdahl sen kiertelemättä ilmaisi: "Vi grabbar talar inte om sånt", kun kysyttiin, miksi kukaan ei puuttunut asiaan, kun porukassa huseerasi varsinainen "kulturprofilen".

¤    ¤    ¤

Rouva M:n kysymys viittasi vuosituhannen alun tapahtumiin. Niin, minä tiesin ja monet muutkin työpaikalla näkivät, että herra M:n seuralaiseksi seminaarimatkoilla ja koulutuspäivillä ilmestyi aina sama nuori vaalea naishenkilö. Kyllä me kaikki tunsimme myös oikean rouva M:n, minäkin olin oikein perhetuttu.

Mutta koskaan en sanonut mitään.

Jossain vaiheessa asia paljastui. Seurasi se mikä sellaisesta aina seuraa. Kamalia asioita suomalaiseen tapaan.

Herra M:n salasuhteelle ei vuosien kuluessa käynyt hyvin, ei todellakaan. Rouvalle sen sijaan taisi käydä oikein hyvin. Sellaisen vaikutelman sain, kun hänet sattumalta tapasin puolitoista vuosikymmentä sekasortoisten tapahtumien jälkeen ja jouduin tunnustamaan, että silloin kauan sitten yritin vain olla hienotunteisesti hiljaa. 

Kuva elokuvasta "Avioero italialaiseen tapaan" (ohj. Pietro Germi 1961)

Onneton voittaja

Meitä oli viiden hengen lottoporukka. Jokainen täytti kuponkiin yhden ruudun, ja voitteko uskoa, heti oli onni suosiollinen. Voitto tuli!

Tarkemmassa tutkimuksessa kävi ilmi, että voittorivi oli minun täyttämäni. Muut eivät pärjänneet. Jopa entinen sihteerini neiti B. jäi ilman, vaikka hän yleensä aina voittaa kaikki pelit ja kilpailut. Kerrankin sain aihetta vinoilla heikosta suorituksesta, kun hänellä oli vain kaksi oikein.

Minulla sentään oli neljä oikein. Sillä voitti tasan 10 euroa. Harvoin pelaan, ehkä kerran vuodessa, ja heti kävi säkä.

Neiti B. todellakin on vakituinen voittaja, oli laji melkein mikä tahansa. Längelmäveden kesäkotini kesäkisoissa kukaan ei ole koskaan voittanut häntä tikanheitossa eikä myöskään petankissa tai mölkyssä. Korttipelit sököstä mustaanpekkaan ja räsypokkaan hän myös voittaa aina. Luulen, että jollain viekkaalla tavalla hän fuskaa.

Vain kuulantyönnössä hän ei pärjää muutamille riskille äijille. Se on hieman yllättävää, sillä hänellä on vahva urheilutausta akrobaattina ja itämaisten taistelulajien osaajana.

Äskettäin aprillipäivän perinnejuhlassa pidettiin mittauskilpailu. Lattiaan piirrettiin viiva, ja kilpailijoiden piti ilman mittanauhoja piirtää toinen viiva täsmälleen 10 metrin päähän. Lähimmäksi osunut voittaisi konjakkipullon.

Minä olin aika luottavainen, että kyllä osaan ottaa metrin mittaisia askelia. Kahteen kertaan harpoin askeleet ja piirsin viivan. Seuraavaksi neiti B. köpötteli korkokengissään hassun näköisesti samassa puuhassa. Ei sellaisilla kengillä tietenkään voinut metrin mittaisia harppauksia tehdä. Hän piirsi viivansa noin puolen metrin päähän minun viivastani. Muiden viivat hajaantuivat noin parin metrin alueelle.

Arvaatte varmaan, kuinka kävi?

Minun viivani oli puolisen metriä liian kaukana. Neiti B:n korkokenkämittaus osui viiden sentin päähän oikeasta. Sinne meni konjakkipullo.

Kuvassa ne neiti B:n korkokengät. Kuvasta tuli harmillisen hämärä, kun jouduin nappaamaan sen nopeasti salaa olkapään takaa aika hämärässä.

Korjaus myöhemmin: Se palkinto ei ollutkaan konjakkipullo vaan viskipullo. Pahoittelen virhettä, tunnen huonosti näitä juomia. - Pullo on kuulemma jo juotu ja laatu todettu hyväksi.

Muutos suunnitelmaan

Muutin mieleni viime tingassa. En lähdekään vapuksi maalle, vaikka sellainen himokas tunne oli mieleen juolahtanut, kun sain taas mainion autoni Toyota Yariksen herätetyksi melkein puoli vuotta kestäneeltä talvilevoltaan.

Tällaista tämä nykyisin on. Tulee impulsseja ja innostumisia, joita en sitten viitsikään toteuttaa. Luonteen velttoutta? Päämäärätöntä koheltamista? Näin boheemiseksi on eläkeläisen elämäntapa luiskahtanut. Kyllä virkavuosina oli jämptimpää.

Mielessä oli siis aikomus ottaa auto alle ja ajaa pohjoiselle Pirkanmaalle Längelmäveden rannalle laittamaan kesäkotia asumiskuntoon. Pitkän talven se on siellä ollut kylmillään. Hiiret ovat perinteiseen tapaan mellastaneet huoneissa ja piha on sotkuinen syksyn lehdistä ja muista myrskyistä.

Siivousurakka on iso. Pelkästään talvikylmien huoneiden ilmatilan kuivaminen vaatii aikaa ja hermoja ja suuria liiteristä kannettavia puukuormia. Rutilaiska kroppa ei sellaiseen mielellään ryhdy. Sitä paitsi kaltaiseni vilukissa tietää kokemuksesta, kuinka epämukavaa on nukkua kylmänkosteassa huoneessa.

Aivoissa kehittyy lähitulevaisuusvisio, jossa kohta saapuva helleaalto lämmittää huoneet kuivemmaksi ja kuivattaa pihan lehdet, jotka sitten tuuli puhaltaa pois. Helppoa ja näppärää, eikö totta? Kunhan maltan vielä hetken odottaa, kaikki hoituu itsestään, ilman klapien kantamista ja haravointia. Imurointi ja moppaus jäävät joka tapauksessa vaivoikseni. Niitä ei luonto hoida, vaikka kuinka yritän kuvitella siihenkin apukeinoja.

Vietän siis urbaanin vapun. Vappuviuhka eli huiska on jo kaivettu esiin kellarikomeron laatikosta. Se on vanha, palvellut jo muutaman vuosikymmenen, sillä se on järeää tekoa. Se kädessä lähden rymistelemään kaupungille. Kuvan varustelutaso on liioitteleva: noin paljon minulla ei ole karnevaalirekvisiittaa. Huiska riittää.

                       (Kuva: Kari Suomalainen kirjassa Arijoutsi: Sillä siisti, Otava 1961)