Mokailua

Ensin hukkasin avaimen.

Sitten hukkasin uusimman Filmihullu-lehden.

Sitten menin sovittuun tapaamiseen päivää liian aikaisin.

Sitten unohdin kauppareissulla ostaa sen tärkeimmän, sen, jota varten olin kauppaan lähtenyt. Kaikenlaista muuta kyllä ostin.

Onkohan tämä dementiaa? Vai huolimattomuutta.? Vai sattumaa? Harmittaa, että tällä tavalla kasautuvat!

Oli silkkaa onnea, että kaikki ongelmat selvisivät. Avain löytyi aamulla, kun pistin kenkää jalkaan. Housuntaskun pohjasta löytyi reikä.

Lehti löytyi, kun arvasin kuinka oli käynyt. Menin iltapimeällä ulos penkomaan taloyhtiön paperinkeräyslaatikkoa, jota onneksi ei ollut vielä tyhjennetty. Jotenkin hajamielisyyden puuskassa olin laittanut arvokkaan Filmihulluni (Fellinin teemanumero) sanomalehtien seassa poistettavien lehtien pinoon. Alakerran rouva sattui tulemaan roskakatokseen, kun dyykkasin. Katsoi vähän sillä silmällä, että olenko jo noin syrjäytynyt, että kaivan roskalaatikoita.

Sovittu tapaaminen oli helppo korjata seuraavana päivänä. Kauppareissu piti tehdä kahteen kertaan.

Nyt sitten jännitän, loppuivatko virheet tähän. Luultavasti paine lisää virheiden todennäköisyyttä.

(Elizabeth Bishop: Ainoa taito / Matkakysymyksiä 1976, suom. Helena Sinervo)

Vapaus

Arktisiin mittoihin yltynyttä kylmyyttä uhmaten lähdin kävellen kohti Ruoholahtea. Varusteet olivat kuin naparetkeilijällä: toppatakki jossa huppu, villakintaat, talvikengät ja villasukat ja jopa puolipitkät kalsarit.

Oikoreitti kulkee sopivasti Hietaniemen hautausmaan läpi. Siellä ei ollut ketään, siis maan päällä kulkevaa. Tuli jotenkin suuri vapauden tunne kulkea yksin valtavalla hautausmaalla suurkaupungin kyljessä. Minä ja tyhjyys. Nautinnollista.

Mutta liian aikaisin annoin vapauden kaihon kokea täyttymyksen. Yhtäkkiä erään pensasrykelmän takana olikin joku. Vanha herra kontallaan hautakivien välissä.

Ensin säikähdin, että hän on tuupertunut siihen ja tarvitsee apua. Mutta ei, hän olikin työn touhussa. Hän harjasi lunta pois hautakiven päältä.

Paluumatkalla kuljin samaa reittiä. Vanha herra oli jo saanut hautakiven harjatuksi ja poistunut. Menin katsomaan, kenen hautaa hän oli hoitanut. Outo nimi, nainen, kuollut viime kesänä 92-vuotiaana.

Ajattelin, että siinä oli iäkäs leskimies käynyt hoitamassa äskettäin pois nukkuneen vaimonsa hautaa. Kynttilälyhdynkin oli sytyttänyt pakkasessa lämmittämään.

Liikuttava ajatus.

Mieleen nousi runo, jonka olen äskettäin lukenut. (Lars Huldén:  Läsning för vandrare, 1974)

Siinäkin on vapaus.  " - - Nyt minä olen kuollut, sinä olet vapaa."

Vapaa vaikkapa vaeltamaan pakkasessa hautausmaalle.

Siitäkään ei ole kauan, kun runoilijamestari Huldén itse poistui keskuudestamme. Minulla oli ilo olla mukana juhlimassa hänen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirjoitin siitä tähän blogiin, teksti ja kuva löytyy  täältä  . 

Hankalaa ja epäterveellistä

Marketissa musta mies puhui englantia leipätiskin myyjälle. Puheessa oli kuitenkin yksi sana selvää suomea: laskiaispulla.

Myyjä viittoili suuntaa, johon pitäisi mennä. Myöhemmin kassajonossa näin, että kaivattu tuote oli löytynyt. Miehellä oli kärryssään toistakymmentä kappaletta tätä vuodenaikaherkkua.

Hyvin oli siis sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin onnistunut. Perinnetuotteen suomenkielinen nimikin oli hallinnassa, lähes ilman vieraita aksentteja.

Minulla sen sijaan on vaikeuksia mainitun tuotteen kanssa. En ostanut yhtään kappaletta. Sen syöminen on hankalaa, kun kermavaahtoa tursuaa ja tarttuu partaan. Ja kolesterolitkin ovat tietääkseni kamalat. Niitä olen saanut komennon välttää. Minulla oli siis kaksi pätevää syytä rikkoa kansallista tapaa.

Laskiaispullasta monet taitavat pitää. Sen sijaan en tiedä ketään, joka pitäisi tippaleivästä. Niiden aika on jo lähellä. Ihmettelen, miksi niitä tehdään. Niidenkin syöminen on epämiellyttävää. Murusia ja palasia tippuu pöydälle ja rinnuksille. Kolesterolista en tiedä. Jätän kuitenkin perinteisesti niidenkin syömisen muille. Ehkä mustille miehille nekin kelpaavat. Eksoottista paikalliskulttuuria?

Kotoperäisten perinteiden sijaan minulle maittavat vieraat herkut. Yksi niitä tarjoava paikka on elokuvateatteri Tennispalatsin aulan kakkoskerroksessa sijaitseva vietnamilainen kuppila. Siellä poikkean hiukopalalla, kun reitti osuu kohdalle. Aivan erinomainen tuote on vietnamilainen kanapatonki. Sen väliin on saatu mahtumaan niin paljon tavaraa, ettei mikään kotimainen bensa-aseman baari tai muu pysty vastaavaan. Kanaviipaleiden lisäksi jos vaikka mitä maistuvia vihanneksia ja marjoja sekä sopivasti tulinen kastike. Kyllä tämäkin ruoka on mahdoton syödä ilman sämpylän välistä rinnuksille ja pöydälle varisevaa tavaraa.

Jännittävän hyvin kaukaisista maista Suomeen muuttaneet ovat oppineet kieltä. Minun melko laajassa tutuksi tulleiden vierasmaalaisten joukossa jotakuinkin kaikki ovat tosissaan kielen oppimisen kanssa, ja tuloksia tulee. Sen sijaan suomalaisten kyky käyttää vierasta kieltä ei aina ole kovin vakuuttava.

P.S. Uusi blogini sai julki tullessaan hurjan määrän lukijoita. Tosin vain yhdeksi päiväksi. Siksi rohkenen muistuttaa vielä toistamiseen sen olemassa olosta, sillä se päivittyy näinä aikoina useammin kuin tämä vanha blogi. Täältä se löytyy.