Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.