Terveellisempää elämää

En ole koskaan suostunut juomaan piimää. Muistikuva jostakin kaukaa lapsuudesta sanoo, että se on kamalaa. Sama koskee muitakin pilaantuneita maitotuotteita, kuten viiliä ja kefiiriä.

Jogurtti kelpaa, jos siinä on marjoja seassa. Monta vuotta sitten sain kuitenkin terveyskeskuksen ravitsemusterapeutilta ohjeen, että Bulgarianjogurtti olisi suositeltavampaa, koska siinä ei ole sokeria. Olen kokeillut, mutta yhteen lusikalliseen se jäi. Se sijoittui makuasteikollani samaan lokeroon kuin piimä ja viili.

Olen yrittänyt kompromissia. Joissakin jogurteissa on 30% vähemmän lisättyä sokeria. Olen käyttänyt aamiaisilla sellaista, jossa on mustikoita.

Mutta sekään ei kuulemma ole hyvä, sokeria on silti liikaa. Sain ehdotuksen, että ostaisin pussillisen pakastemustikoita ja sotkisin niitä Bulgarianjogurttiin.

Kokeilin. Se nippa nappa menetteli, kun pidin tarkasti silmällä, että jokaiseen lusikalliseen osui vähintään yksi mustikka peittämään jogurtin makua. Jäätyneet mustikat eivät kuitenkaan tuntuneet kovin herkullisilta. Pitäisi muistaa jo illalla laittaa sopiva määrä pakastemustikoita sulamaan, jotta ne aamulla olisivat valmiina. Ei sitä kuitenkaan illalla aina huomaa olla niin kaukoviisas.

Kokeilin myös sekoittaa Bulgarianjogurttiin hunajamelonin palasia. Niitä myydään lähikaupassa, isoja ja painavia möhkäleitä, ei pakasteita. Se oli aika onnistunut kokeilu, kunhan melonin palasia oli tarpeeksi, yksi joka lusikalliseen. Palasten louhiminen isosta hedelmästä oli kyllä aika vaivalloista. Viitsisikö sitä pitkän päälle aamupöpperössä tehdä?

Nuorena opiskelijana aamiainen oli aina muutama paistettu kananmuna ja juustovoileipiä. Ja muutama kupillinen teetä. Munista olen luopunut jo vuosikymmeniä sitten, leivän kanssa olen hyvin pidättyväinen, juusto on vaihtunut kurkkuun ja tomaattiin, tee on vaihtunut kahviin.

Katselin Kehä ykkösen varrella olevassa isossa marketissa hedelmähyllyjä sillä silmällä, löytyisikö vaihtoehtoja jäätyneille mustikoille ja vaikeasti louhittavalle hunajamelonille. Kyllä löytyi.

Täytyy ruveta kokeilemaan. Tämä ei ole vahvinta osaamisaluettani. Hyllyissä oli runsaasti eksoottisen näköisiä hedelmälajeja, joita en tunne. Ja vielä enemmän hedelmiä, joiden nimi on tuttu mutta joita en muista maistaneeni. Pitänee tutkia niiden terveellisyyttä, makua ja soveltuvuutta Bulgarianjogurttiin sekoitettavaksi.

Salakatselua

Yritin kurkkia silmänurkasta, päätä kääntämättä. Ettei hän huomaisi uteliaisuuttani.

On se tietysti epäkohteliasta yrittää salaa kurkistella, mitä vieressä istuja raitiovaunussa lukee. Noloa olisi, jos hän huomaisi. Silloin pitäisi yrittää teeskennellä, että ulos ikkunastahan minä katselin.

Mutta uteliaisuus voitti. Ei voi mitään, niin käy aina kun huomaan jonkun lukevan runoja. Näin sivujen tekstin muodosta, että ne olivat runoja. Tekstipalstat olivat sillä tavalla kapeita ja muutaman rivin välein oli katkopaikkoja.

Mutta niin tarkasti en nähnyt, että olisin voinut lukea sanoja riveiltä. Olisin ehkä tunnistanut runokirjan. Sen verran jouduin heiluttelemaan päätä, että kokeilin, näenkö tarkemmin silmälasien läpi vai yli. Kumpikaan ei riittänyt.

Ei auttanut muu kuin odottaa, että vieressäni istuva naishenkilö kääntää sivua. Silloin hän ehkä heilauttaa kirjaa sellaisen asentoon, että kansi näkyy. Siinä luultavasti on nimi ja kuva sen verran suurella, että tunnistan kirjan.

Aikaa sivun kääntämiselle ei kuitenkaan ole paljon. Ollaan jo kääntymässä Arkadiankadulle, ei kestä kuin pari minuuttia Rautatieasemalle, jossa olen jäämässä pois. - Käännä, käännä sivua, nyt heti!

Silloin vierustoverini katsoo minuun suoraan ja näyttää kirjansa kannen. Salainen kurkisteluni on paljastunut. Hän kääntää kirjansa kannen esiin ja kysyy kuin ohimennen, tunnenko tämän.

Tunnenhan minä.

Silloin hän lukee minulle ääneen muutaman rivin kirjastaan.

"Tulin siitä vankilasta,missä henki oli mennä.

Kohtalo jos vielä ilkkuu,
eikö ole väärin, sano.
Järkeä jos yhtään sillä,
tyytyy siihen, että pääsin  
vankilasta.
Mutta jos on mielipuoli,
tahtoo että minä kuolen - - "

Siinä Rautatietorin pysäkillä hänkin jäi pois raitiovaunusta. Kysyi vielä, tulenko tuonne. Alkamassa oli tukitilaisuus tukikonsertti torin pakolaisille.

Kotona myöhemmin kaivoin kirjan hyllystäni ja luin koko runon. En minä tietenkään edellä olevaa sitaattia olisi kertakuulemalta osannut tähän siteerata.  Runossa on kaikkiaan 13 säkeistöä.

Franqois Villon taisi harvinaisen omakohtaisesti ymmärtää hädässä elävien ihmisten todellisuutta. Hän istui rötöksistään vankilassa ja vältti täpärästi hirsipuun. Ehkä juuri siksi hän kirjoitti niin elämänmakuisia runoja. Sain kuulla pakolaistilanteeseen tilanteeseen hyvin valitun runositaatin.

Vanhan näköinen?

Olin kesällä 1968 kielikurssilla pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa. Kurssipaikka oli hieno vanhanaikainen Folkhögskola. Päivät opiskeltiin ahkerasti ruotsia, illat seurusteltiin ja kuljeskeltiin kaupungilla. Kurssilaiset olivat lukioikäisiä.

Muodostui pieniä porukoita. Minun porukkaani kuuluivat Pekka, Aila ja Airi.

Tuli ajatus, onnistuisimmeko asioimaan Systembolagetissa. Rannalla kesäyössä istuskellessa viini olisi paikallaan.

Kukaan meistä ei ollut täysi-ikäinen viinikaupassa asioimiseen. Päätettiin kuitenkin yrittää. Minut valittiin porukan täysi-ikäisimmän näköiseksi. Olin 17-vuotias. Lisäksi olin porukan sujuvin puhumaan ruotsia, jos tulee myymälässä tarvetta keskustella.

Kokeneena teiniteatterilaisena ymmärsin maskeerauksen merkityksen. Koulun pukuvarastosta löytyi tumma puvun takki ja sininen solmio.  Beatles-mallinen pitkä tukka kammattiin rasvan avulla taaksepäin piiloon korvan taakse. Aurinkolasit nenälle.

Siihen aikaan juomakaupat eivät olleet valintamyymälöitä. Piti astua tiskin takana seisovan kauppiaan eteen ja sanoa, mitä haluaa. Kauppias sitten ottaa tavaran hyllystä ja käärii sen paperiin. Ja sitten lasku.

Kai minä olin hyvä esittämään täysi-ikäistä, sillä sain pullon ja saman tien toisenkin. Siitä tuli hauska ilta. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Taisi mennä pienessä juhlahumussa tyttöjen kanssa koko loppukurssi.

*   *   *  

Tämä palautui mieleeni, kun tänään ruokakaupan kassalla edessäni seisovalle nuorelle miehelle tuli ongelmaa samassa asiassa. Myyjä vaati näytettäväksi henkkareita, ja kun sellaista ei löytynyt, kaljapurkit vedettiin pois hihnalta. Syntyi kohtalaisen kiivasta sanaharkkaa.

Minullakin oli muutama kalja- ja siideripurkki. Kun vuoroni tuli, minä olin kaivanut lompakostani ajokortin ja tarjosin sitä myyjälle. Myyjäneiti tajusi vitsin, väläytti herttaisen hymyn ja sanoi, - Sulla on ikää tarpeeksi.

Onhan mulla. Välillä tuntuu, että liikaakin. Vielä en ole kokenut, että höppänäksi epäiltäisiin, mutta ei se taida kaukana olla. Ihmisiä lokeroidaan iän perusteella outoihin lokeroihin. Nuoret ovat muka aina moderneja ja uudistushenkisiä, vanhat paikalleen jämähtäneitä uudistusten vastustajia.

Kummallisin lokero on varattu vanhuksille. Facebook tunkee koko ajan näytille herttaisia vanhuksia. Katsokaa, kun pirteät mummot jumppaavat, katsokaa kuinka pappojen jalka nytkyy tanssin tahtiin. Melkein yhtä hauskoja kuin kissavideot.

Kuva on usein väärä. Meillä on sataa vuotta lähestyviä huippututkijoita ja taiteilijoita ja maratonjuoksijoita. Meillä on mummoja, jotka hallitsevat tietotekniikan ja päihittävät ryöstäjät, ovatpa ne käsilaukkuja sieppaavia teinipoikia tai Nordean sijoitusneuvojia.