Vanhentuneita ohjeita

  

Ostin divarista vanhan ruotsinkielisen keittokirjan. En minä sitä itselleni, aion antaa sen vähän vitsimieliseksi lahjaksi eräälle nuorelle avorouvalle. Avopariskunnan varsin nuori miespuolinen jäsen saa myös vanhan kirjan. Sen nimi on "Några ord till gossar som fyllt 15 år", (av Max. Oker-Blom, D:r med.; docent i fysiologi).

Vähän tällaista setämäistä / tätimäistä venkoilua. Fysiologian dosentin kirja näyttää olevan vanhakantaista kristillissiveellistä varoittelua kaikesta siitä turmiollisesta touhusta, jota nuoren miehen mieleen saattaa juolahtaa, kun naispuolisia henkilöitä on näkyvissä. Marttaliiton keittokirja taas sisältää tiukkaa tekstiä naispuolisille kotiorjille, jotka saavat tässä ohjetta kodinhoidon jokaista käännettä varten.

Divarissa en huomannut, että kirjan välissä oli kuivattuja ruusunkukkia. Se paljastui vasta kotona, kun aloin selata kirjaa. Ties kuinka kauan nämä kauniit entiset kukat ovat siellä odottaneet löytäjäänsä, ehkä kokonaisen ihmisiän.

Varovasti siirsin löydön skannerin lasilevylle ja otin kuvan.

Tällaisten kirjojen asenneilmapiiri on niin mennyttä aikaa kuin mikään olla voi. Nykyisin ne toimivat vitsinä. Nykynuori saa niistä aiheen ihmetellä, tuollaistako elämä silloin muinoin oikeasti oli. Toisaalta on terveellistä huomata, että on nykyajassa vieläkin jäljellä rippeitä tuollaisesta asenteesta. Ettei peräti olisi lisääntymään päin?

*   *   *  

Toivotan blogin naispuolisille lukijoille hyvää kansainvälistä naistenpäivää (viralliselta nimeltään "Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”).

Ettei toivotuksen sävyksi jäisi tuollainen edellä kuvattu esipatriarkaalinen ja sovinistinen ilmapiiri ja kuivatut ruusut, liitän tähän onnittelukukiksi kuvan Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini seinustalla kasvavista kurjenkelloista. Se on mielikukkani, siksi valitsen sen tähän näin tärkeään tehtävään.

Tarkemmin ajatellen

Olen muuttanut mielipidettäni. Sittenkin tykkään vaikka aiemmin en. Ensivaikutelma ei jäänyt pysyväksi.

Norjalainen televisiosarja Skam on yhtäkkiä noussut huippusuosioon. Minäkin koemaistoin sitä parin jakson verran ja kirjoitin täällä, etten jaksa innostua teiniangstin kuvauksista. Se vaihe on minulta jo pikkuisen ohi.

Mutta puhe Skamista on jatkunut ja sitä ovat kehuneet ihan arvostelukykyisetkin ihmiset, sellaiset, joiden sanaan olen tottunut luottamaan. Nyt sunnuntaina sitä suositteli jopa HS:n kulttuuritoimitus aikuisille sopivaksi.

Piti siis ottaa uusi yritys. Nyt olen katsonut 11 jaksoa ja alan päästä kärryille. Tässä on imua ja viehätystä. Tämä koukuttaa.

Teiniangstia se kyllä on, lukioikäisen tyttöporukan näkökulmasta. Seksuaalisuus on totta kai ahdistavasti esillä, niin kuin ikäkauteen  kuuluu. Onhan näitä vuosien varrella nähty ja luettu kyllästymiseen asti, mutta nyt dramaturginen ote on jännittävällä tavalla uudenlainen, sanoisin raikas.

On tästä elämänvaiheesta tietysti omaakin kokemusta ja vahvoja muistoja. Filmisarjan esittämä aikakausi on aivan toisen näköinen, mutta jokin ikävaiheen olemuksessa näyttää olevan ikuisesti muuttumaton ja tunnistettava.

Vahvistuu sellainen ajatus, että onneksi tuo kaikki on omalta kohdalta ohi. Silloin kun se oli päällä, oli sellainen olo, että tämä jatkuu ikuisuuksiin asti. Väärä luulo. Näin ikämiehenä siihen näköjään voi palata todenmakuisen fiktion avulla, kunhan fiktio on taidokkaasti tehty. Tämä on.

Toinen vähän samanlainen mielipiteen uusi asennoituminen tapahtui kirjallisuuden kautta. Se ei kuitenkaan liity teinityttöihin vaan yhteen aikuiseen naiseen, kirjailija Aila Meriluotoon.

Prosessi alkoi alkutalvesta, kun HS:n nettikirjasto tarjoasi kuukauden lukemiseksi Aila Meriluotoa käsittelevän teoksen Lasinkirkas, hullunrohkea (Panu Rajala 2010). Tämä elämäkerta oli jostain syystä mennyt minulta ohi. Yleensä kyllä pyrin lukemaan kaikki kotimaista kirjallisuutta käsittelevät uudet teokset.

Kuten tavallista, yksi johtaa toiseen. Kun elämäkerta selosti Lasimaalauksen syntyvaiheita, kaivoin hyllystäni Lasimaalauksen ja luin runot sitä mukaa kun ne esiteltiin. Kun siirryttiin Sairas tyttö tanssii -kokoelmaan, tämäkin teos löytyi hyllystäni. Ne joita ei löytynyt, etsin kirjastosta. Nyt olen lukenut melkein kaikki, Lauri Viita -legendat ja Aniara-käännökset ja muut. Viimeiseksi jäivät päiväkirjat.

Niitä olen yrittänyt ennenkin mutta luovuttanut kesken. Vaarallista kokea -päiväkirjaan muistan suorastaan tuskastuneeni silloin kun se ilmestyi (1996). Hämmentyneenä luen elämäkerrasta, että sanomalehtien mieskriitikot olivat johdonmukaisen penseitä arvosteluissaan, naiskriitikot sen sijaan ylistivät tätä kirjaa.

Seksuaalisuus on tässäkin keskeinen kuvauksen kohde, tällä kerralla kuitenkin varttuneessa iässä olevan naisen voimakas ja aktiivinen seksuaalisuus.

Nyt luettuani Vaarallista kokea -päiväkirjat ihmettelen, mikä siinä silloin aikanaan pisti vastaan. Tämähän oli vahva ja vaikuttava lukuelämys. Olenko lukijana muuttunut?

Selitän asenteen muuttumisen itselleni sillä tavalla, että kirja avautui minulle toisella tavalla kun tiedän päiväkirjassa kuvattujen asioiden taustat. Meriluodon elämässä tapahtui silloin paljon ja dramaattista. Lukijana sain nyt otteen asioista toisella tavalla kuin ennen.

Tällainen uusi asennoituminen pistää miettimään, olisiko näitä enemmänkin. Monet ovat kehuneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Minä yhtä osaa vähän aloittelin ja heti lopetin. Monet ovat kehuneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa. Minä yhtä osaa luin puoliväliin mutta siihen lopetin. Olisiko syytä kokeilla uudestaan, toisenlaisella asenteella?

Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.