Älä usko kuulopuheisiin

Elämme totuuden jälkeistä aikaa (post-truth politics), lehdessä kerrottiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eletään näin presidentinvaalien alla. Vaikuttaa uskottavalta väitteeltä.

Kyllä se leviää meillekin. Onhan jo kaksi suomalaista veljespuoluetta lähettänyt valtuuskunnan Amerikkaan hakemaan mallia menestyskampanjan rakentamiseen.

Eletään totuuden jälkeistä aikaa kyllä Suomessakin, sen olen voinut aivan itse todeta. Sillä saavutetaan menestystä paremmin. Kreationismi näyttää vetävämmältä kuin evoluutioteoria. Homeopatia näyttää vetävämmältä kuin ns. koululääketiede. Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää pätevämmältä kuin yliopisto.

Olen minäkin altistunut. Entisessä työpaikassani oli taipumusta mm. rokotuskielteisyyteen. Kovaa vänkäystä käytiin. Kiivas vähemmistö ei suostunut rokotuksiin, vähemmän kiivas enemmistö suostui, minä mukaan lukien.

Lapsena tunsin kaivonkatsojan. Pajuvitsa kädessään hän kulki pitkin pöheikköä ja näytti, mihin kannatti kaivaa kaivo. Siihen se kaivettiin. Vettä riitti, tyytyväisiä oltiin.

Äitini haki kolmiraajahalvauksensa jälkeen apua henkiparantajalta. Tuttavani haki hoitoa korvakynttilästä. Äskettäin poliitikko kertoi televisiossa, että lepakot räjähtelevät tuulivoimaloiden ympäristössä. Kannattamiensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta hän ei maininnut mitään eikä hidas toimittaja hoksannut kysyä. Miten esim. Fukushima?

"Älä usko kuulopuheisiin", ohjeisti meitä jo Bertolt Brecht. Se on hyvä ohje, mutta jatko menee vaikeaksi. "Sinun täytyy tietää kaikki"  /  "mitä itse et tiedä, sitä et tiedä" /  "ota selvää".

Ei se noin voi mennä. En minä voi kaikkea tietää tai ottaa selvää. Pitäähän asiantuntijoihin luottaa. Pitää vain osata tunnistaa asiantuntijat. Eikä se ole kovin vaikeaa.

Toisaalta ei tiede ole voinut kaikkea tutkia.

Viime kesänä sain kesänaapurilta kuulla ohjeen. Tämä oli siis sitä otsikon tarkoittamaa kuulopuhetta.

Sen mukaan käymälästä kärpäset kaikkoavat, jos maalaa käymälän seinät ja katon kauttaaltaan sinisiksi. Pitäisikö uskoa? Kävin katsomassa naapurin sinistä käymälää. Ei siellä kärpäsiä ollut. Minun maalaamattomassa käymälässäni on. Toisaalta en tiedä, josko naapuri olisi vaikka ruiskuttanut Raidia käymäläänsä.

Rohkenen epäillä, että tieteellistä tutkimusta sinisen värin vaikutuksesta kompostikäymälöiden kärpäsmäärään ei ole olemassa. Luottaisinko kuulopuheeseen. Kokeilisinko ensi kesänä?

Taidan pysyä skeptikkona tässäkin asiassa.

Taas meitä järkytetään

Taas meitä järkytetään.

Ikiaikaisen turvallinen luterilainen maailmankuvamme uhkaa luhistua. Syyllinen on tietysti taas se sama kuin aina, peruskoulu. Nyt siellä puuhataan lapsille tasa-arvoa ja neutraalia sukupuolitietoisuutta.

Haiskahtaa poliittiselta feminismiltä. Sitä kammotkaamme! Ja kansa kammoaakin, on kuulunut raivokasta vastustusta. Siihen ovat reagoineet jopa sellaiset, joita mikään ei ole tuntunut järkyttävän, ei kasvava rasismi, ei edes ääriliikkeiden väkivalta. Nyt löytyi asia, joka ei enää jättänyt kylmäksi. Netti paukkuu raivokkaasta vastustuksesta.

=   =   =  

Edellä yritän käyttää vaikeaa tyylikeinoa nimeltä ironia. (Tämän infon suuntaan blogin satunnaisille lukijoille, vakituiset lukijat huomaavat se kyllä itsekin.)

En järkyty tasa-arvopyrkimyksistä. En edes ole luterilainen. Olin kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni, rippikoulunkin kävin mutta sitten lopetin. Olen sekulaari.

Olen aikuisiällä nähnyt läheltä traagisia tapauksia, joissa kyse on juuri tästä, poikkeavista sukupuoli-identiteeteistä. Pidän hyvänä tavoitteena, että peruskoulu pyrkii tässäkin asiassa pääsemään tilaan, jossa ketään ei leimata omituiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Pintataso on jo aikoja sitten saavutettu, enää ei ole tyttöjen lankakäsityötä ja poikien puukäsityötä. Mutta tämän lisäksi on vielä muutakin.

Kuvassa luterilaista naisia ja nuoria koskevaa sukupuoli- ja tasa-arvo-oppia. En ole huomannut, että kansankirkko olisi tällaisesta irtiottoakaan tehnyt. 72,9 % kansasta kuuluu Martti Lutherin nimeä kantavaan ja uskontunnustuksen sisältävään järjestöön.

Myönnän, että tässä kärjistän asiaa. Ihan tahallani. Mistä lienen mallin ottanut?

Alemmuuskompleksi

Löysin kesällä aitan ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.

Hyvin se toimi siis siinä mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.

Huonommin se toimi siinä mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus nuorena olen ennenkin yrittänyt.

Nuorempi sukupolvi ei taida tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa Wikipediasta.

Oikein otsa kuprulla yritin, mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.

Siinä tuntee itsenä tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää onnistuvansa.

Minulla on vajan laatikossa tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut, kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.

Pirunnyrkin osasin koota vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.

Matemaatikkokaverini on joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen johdonmukainen ajattelu.

Pistin piruuttani kolmelle kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas kirjailija. Humanistiretkuja.

Yksi sanoi viisaasti hetken palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia, mieluummin poksauttelisin niitä."