Taas meitä järkytetään

Taas meitä järkytetään.

Ikiaikaisen turvallinen luterilainen maailmankuvamme uhkaa luhistua. Syyllinen on tietysti taas se sama kuin aina, peruskoulu. Nyt siellä puuhataan lapsille tasa-arvoa ja neutraalia sukupuolitietoisuutta.

Haiskahtaa poliittiselta feminismiltä. Sitä kammotkaamme! Ja kansa kammoaakin, on kuulunut raivokasta vastustusta. Siihen ovat reagoineet jopa sellaiset, joita mikään ei ole tuntunut järkyttävän, ei kasvava rasismi, ei edes ääriliikkeiden väkivalta. Nyt löytyi asia, joka ei enää jättänyt kylmäksi. Netti paukkuu raivokkaasta vastustuksesta.

=   =   =  

Edellä yritän käyttää vaikeaa tyylikeinoa nimeltä ironia. (Tämän infon suuntaan blogin satunnaisille lukijoille, vakituiset lukijat huomaavat se kyllä itsekin.)

En järkyty tasa-arvopyrkimyksistä. En edes ole luterilainen. Olin kyllä lapsuuteni ja nuoruuteni, rippikoulunkin kävin mutta sitten lopetin. Olen sekulaari.

Olen aikuisiällä nähnyt läheltä traagisia tapauksia, joissa kyse on juuri tästä, poikkeavista sukupuoli-identiteeteistä. Pidän hyvänä tavoitteena, että peruskoulu pyrkii tässäkin asiassa pääsemään tilaan, jossa ketään ei leimata omituiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Pintataso on jo aikoja sitten saavutettu, enää ei ole tyttöjen lankakäsityötä ja poikien puukäsityötä. Mutta tämän lisäksi on vielä muutakin.

Kuvassa luterilaista naisia ja nuoria koskevaa sukupuoli- ja tasa-arvo-oppia. En ole huomannut, että kansankirkko olisi tällaisesta irtiottoakaan tehnyt. 72,9 % kansasta kuuluu Martti Lutherin nimeä kantavaan ja uskontunnustuksen sisältävään järjestöön.

Myönnän, että tässä kärjistän asiaa. Ihan tahallani. Mistä lienen mallin ottanut?

Alemmuuskompleksi

Löysin kesällä aitan ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.

Hyvin se toimi siis siinä mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.

Huonommin se toimi siinä mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus nuorena olen ennenkin yrittänyt.

Nuorempi sukupolvi ei taida tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa Wikipediasta.

Oikein otsa kuprulla yritin, mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.

Siinä tuntee itsenä tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää onnistuvansa.

Minulla on vajan laatikossa tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut, kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.

Pirunnyrkin osasin koota vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.

Matemaatikkokaverini on joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen johdonmukainen ajattelu.

Pistin piruuttani kolmelle kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas kirjailija. Humanistiretkuja.

Yksi sanoi viisaasti hetken palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia, mieluummin poksauttelisin niitä."

Tuulelta vastauksen saan

Kesällä 1966 tapahtui suuria asioita. Silloin 15-vuotiaana en vielä ymmärtänyt, kuinka suuria.

Olin kielikurssileirillä Kärkölässä oppimassa englantia. Iltaisin istuttiin piirissä nuotion ympärillä ja paistettiin tikun nokassa makkaraa. Minä istuin leveällä kannolla ja parinani samalla kannolla istui amerikkalainen tyttö, Holly. Meillä oli yhteinen makkaratikku.

Holly ei aluksi oikein tajunnut makkaran paistamisen tekniikkaa. Hänen makkaransa kärventyi mustaksi. Minä yritin auttaa ja opastaa. Pitelimme yhdessä makkaratikkua. Tuntui jännittävältä, kun kädet koskettivat.

Nuotiolla laulettiin. Yksi lauluista oli Blowin´ in the Wind.

Se oli ensikosketukseni Nobel-tasoiseen kirjallisuuteen. Silloin sitä ei voinut aavistaa. Se tuli todelliseksi vasta tänään, lokakuussa 2016, yli puoli vuosisataa tuon leiritulen sammumisen jälkeen.

Niinä vuosina Bob Dylanin laululyriikka tuli minulle tutuksi laajemminkin. Se oli yksi tärkeimmistä, heti Beatlesien jälkeen. Dylanin sanoitukset tuntuivat vaikeilta, niihin tarvittiin sanakirjaa, eikä sekään aina auttanut. Muistan erityisesti joutuneeni pähkäilemään Subterranean Homesic Blues -kappaleen sanoja, samoin tuota yhtä sanaa kappaleessa Queen Jane Approximately.  Tällä tavalla huomasin, että kieltä voi oppia muutenkin kuin koulun oppikirjoista. Dylanilta opin enemmän kuin koulussa.

Mr. Tambourine Man / Dont´t Think Twice, it´s All Right / Like a Rolling Stone /  Rainy Day Woman / John Wesley Harding / All along to Watchtower / Lay Lady Lay. Tässä muutamia mieleen pysyvästi jääneitä kappaleita siltä ajalta.

Kaikesta Dylanin tuotannosta en ole pitänyt, osaa olen suorastaan inhonnut. Mutta likimain kaiken olen kuunnellut. Liekö toista nobelistia, jonka tuotannon tunnen yhtä perinpohjaisesti?

Nobel-komitea astui uudelle alueelle. Arvostan sitä. Viime vuonna jo oli merkkejä siihen suuntaan. Svetlana Aleksijevitšin tuotanto on epätyypillistä nobelproosaa.

Ruotsin akatemian Nobel-komitea hahmottuu vanhoiksi arvokkaiksi tummapukuisiksi akateemikoiksi, jotka noudattavat perinteitä. Tänään koettu yllätysvalinta viittaa kuitenkin siihen, että ehkä arvokkaat akateemikotkin ovat nuorena istuneet leirinuotiolla laulamassa Blowin in the Wind tai niin kuin se ruotsiksi kuului "Svaret min vän, är vindens hemlighet".

Iso kysymys on, miten Dylanin runous vaikuttaa pelkkänä luettuna tekstinä, ilman musiikkia ja esitystä. Vai onko sillä väliä?

P.S. Myöhemmin huomaan virheen äskeisessä kirjoituksessa.

Blowin in the Wind ei ollut ensikosketukseni Nobel-tason kirjallisuuteen. Jo aikaisemmin olin lukenut "Peukaloisen retket villihanhien maassa". Se on Selma Lagerlöfin tuotantoa (Nobel 1909). Mutta se on kokonaan toisen kirjoituksen vaativa aihe.

Entä Holly? Leirin loppupuolella sitten karattiinkin yöllä ulos, soudeltiin järvellä, kai pussailtiinkin pikkuisen ym. Muutama kirje vaihdettiin seuraavana talvena. Sitten Holly unohtui sinne Dylanin maahan.

The Times They are A-Changin`