Mietteitä merkkipäivänä

Merkkipäivän kunniaksi kaivoin jälleen kirjahyllystäni esiin Aleksis Kivi -osaston kirjat. Aika paljon niitä on. Tässä kohdassa herää aina kerran vuodessa nolosteleva ihmettely, miksi niitä ei tule enää luetuksi.

Ei se arvostuksen puutteesta johdu. Kaiken olen lukenut ja kovasti pitänyt, parhaimmista suorastaan hurmaantunut. Mutta siitä on kauan, opiskeluvuosina.

Koulussa en hurmaantunut. Seitsemän veljestä kuului pakollisiin kirjoihin, olisikohan ollut keskikoulun neljäs luokka. Tunneilla kirjaa

luettiin ääneen läpi, yritettiin muka näytellä rooleja pulpetissa istuen ja lukuvuoroja vaihdellen. Lukeminen kesti ja kesti, varmaan koko lukuvuosi siinä meni tunti viikossa. Ei mitään innostusta, pelkkää pakkopullaa. Samoin kävi Kalevalalle.

Minä olin kyllä lukemisesta innostunut. Kävin kirjastossa lainaamassa luettavaa harva se ilta. Mutta koulu antoi vahvan vaikutelman, että suomalainen kansalliskirjallisuudeksi mainittu lajityyppi on vihoviimeistä junnaamista. Siihen ei pidä koskea, laatulukeminen löytyy toisaalta.

Koulun äidinkielenopetus ei onnistunut pyrkimyksessään. Olen varma, että samoin kokeneita on paljon, melkein kokonainen sukupolvi. En tiedä, olisiko myöhempien vuosien opetus onnistunut paremmin.

Myöhemmin kirjallisuustieteen opiskelijana jouduin palaamaan näihin, aluksi syvästi epäluuloisena. Käsitys kuitenkin muuttui, kun pääsin vauhtiin. Seitsemää veljestä ja Kalevalaa parempaa ei ole, kun osaa asennoitua.

Asenne siis on nyt kohdallaan, mutta silti en ole palannut nautiskelemaan. Miksi, siinäpä miettimistä. Aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja esseistiikkaa olen kyllä lukenut.

Selaillessani Kivi-kirjojani juutun taas arvoteokseen, Viljo Tarkiaisen toimittaman Aleksis Kiven muisto -nimiseen teokseen, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 85-vuotispäivän kunniaksi (Kustannusosakeyhtiö Ahjo). Kirjan kuvituksen on tehnyt Torsten Elovaara. Kiinnitän lukijan huomion kansikuvan ornamenttien yksityiskohtiin. Kuvissa on svastika, muinainen onnen symboli. Sillä ei ole mitään tekemistä myöhempien aikojen pahamaineisen poliittisen tunnuksen kanssa, sillä tämä kirja on julkaistu 1919, paljon ennen natsiaikaa.

V. Tarkiainen, Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori, teki väitöskirjansa Aleksis Kivestä. Tähän kirjaan hän on koonnut merkittävän kokoelman Kiveen liittyvää tutkimustietoa monelta tekijältä. Kiinnostavinta on tekstikriittinen tarkastelu, miten Kiven runojen kielen yksityiskohdat ovat muuttuneet versio versiolta. Toinen kiinnostava aihepiiri on selvitys, miten mm. Molieren, Miltonin, Oelenschlägerin, Cervantesin, Byronin ja Novaliksen tekstien vaikutus näkyy Kiven teoksissa.

Kirjallisuuden professori Tarkiainen joutui myöhemmin kiusalliseen valoon, kun hänen puolisonsa kirjailija Maria Jotunin avainromaani Huojuva talo ilmestyi. Sen antama kuva professorista ei ole mairitteleva.

Arvokas kirjani on huonossa kunnossa. Sivujen laidat ovat röpelöiset, kuten kuvasta näkyy. Takakansi on irronnut, keskellä on irronneita aukeamia. Mitähän pitäisi tehdä kirjan pelastamiseksi. Ei ainakaan teipillä liimailla.

Kun tieto puuttuu

Lapsuudenkotini kirjahylly oli sisällöltään ajankohtansa mallin mukainen. Siinä olivat ne pakolliset kirjat, jotka olivat suunnilleen kaikkien muidenkin työläiskotien ja alemman keskiluokan kotien kirjahyllyissä.

Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia, Pikkujättiläinen, Lääkärikirja ja Jokanaisen niksikirja. Ne olivat ne pakolliset. Sitten oli joitakin henkilökohtaisia, meillä äidin käsityökirjat ja isän puusepäntyön kirja ja joitakin lastenkirjoja. Dynaamisena lisänä karttuva nippu Valittuja Paloja.

Sitten oli vielä yksi suurteos. Sillä oli kylläkin vähättelevä nimi, Pieni tietosanakirja. Ei se pieni ollut. Siinä oli neljä paksua nahkaselkäistä osaa.

Osien nimet jäivät muistiini:  1) A - Hollanti, 2) Hollo - Louvre,  3) Lovat - Sandelin,  4)  Sandels - Öölanti. En aluksi ymmärtänyt, mitä nämä kirjojen selustassa olevat sanat ovat. Kesti aikansa, ennen kuin huomasin, että ne ovat kirjan ensimmäinen ja viimeinen hakusana. Tunsin, että se oli iso oivallus.

Muistan, että selailin näitä kirjoja usein. Alkusivulla oli kirjan tekijöiden nimet, ja muistan ihmetelleeni yhtä niistä:  L. Arvi P. Poijärvi. Ihmettelin tuollaista nimeä. Miksi pelkkä Arvi ei riitä? Hienostelua?  - Myöhemmin olen kohdannut tämän nimen eri yhteyksissä monta kertaa.

Pienessä tietosanakirjassa oli paljon tekstiä ja jonkin verran pieniä epäselviä mustavalkoisia kuvia. Muistankohan väärin, että siellä oli myös muutama taitettava värikuvaliite, karttoja, lippuja, ihmisen sisuskaluja?

Johonkin olen matkan varrella Pienen tietosanakirjani hukannut, samoin lukioikäisenä minulle ostetun Suuren tietosanakirjan, jossa oli kahdeksan osaa. Se ostettiin tukemaan opiskeluani. Ei se tainnut tukea.

Aikuisiällä hyllyyni ilmestyi Uusi tietosanakirja. Siinä oli 24 osaa. Se jäi jokseenkin vähälle käytölle ja joutui siirtymään odottamaan aikaa parempaa kellarikomeron hyllylle. Yritin saada kaupatuksi sen divareihin. Ei onnistunut. Keksin kysyä tutun vanhusten palvelutalon johtajalta, kelpaisiko se laitoksen kirjastoon. Kelpasi se. Vanhukset eivät olleet siirtyneet cd-rom-tietosanakirjoihin. Minä olin.

Minä innostuin kovasti romppusysteemistä. Asiaa edesauttoi, että tunsin läheisesti suuren kustantamon av-materiaalituotannosta vastaavan päällikön ja sain häneltä kaikki uutuudet. Mutta lyhyeksi jäi sekin kausi. Romppuni ovat kyllä tallella jossakin kaappien perällä.

Nyt ainoa jäljellä oleva tietosanakirjani on Otavan suuri musiikkitietosanakirja, viisi osaa ja hakemisto-osa. Se on hyödyllinen tällaiselle musiikkia osaamattomalle. Haen sattumankaupalla osumia, ja jos kiinnostava aihe löytyy, käyn YouTubessa tai kymppikirjastossa kysymässä kuunneltavaa. Yleensä löytyy. Olen vuosikausia ollut vakioasiakas.

Muilta osin pärjään ilman tietosanakirjoja, tiedätte kyllä, miten.

Kaikki toistuu

Kun käyn Jyväskylässä, on aika varmaa, että poikkean yömyöhään herkuttelemassa kanakorin Lounaispuiston grillillä. Kun käyn Tampereella, on aika varmaa, että tulee poiketuksi Tammelantorilla maistamassa mustaamakkaraa. Kun käyn Vaasassa, on jokseenkin varmaa, että tulee maistettua vietnamilaista ruokaa torin laidalla. Kun käyn Münchenissa, on aivan varmaa, että työnnetään heti alkajaisiksi kouraan iso tuopillinen olutta. Kun käyn Oslossa, on varmaa, että päädyn ravintolaan syömään turskaa.

Kaikki toistuu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti olisin päättänyt tehdä näin. Tämä vain tapahtuu, vanhasta muistista, perinteitä kunnioittaen. Ei oikein muutakaan voi.

Nämä ovat minulle taas kerran tuoreita kokemuksia päättyneeltä kesältä. Kaikki muut paitsi München. Minulla oli vuosikausien perinne matkustaa työasioissa Müncheniin aina näin lokakuussa, mutta eipä ole enää. Tämä on yksi eläkkeelle pääsyn iloista. Oktoberfest ei oikein ollut minulle mieluinen tapa viettää kokousten välistä vähäistä vapaa-aikaa isäntien innokkaassa ohjauksessa.

Oslossa kävin pikavisiitillä alkukesästä juhlimassa vanhan ystäväni merkkipäivää. Jyväskylässä, Tampereella ja Vaasassa pistäydyin useasti.

Turskan lisäksi Osloon liittyy kaksi muutakin toistuvaa kokemusta. Molemmat epämiellyttäviä.

En minä kovin usein Oslossa ole käynyt, olisikohan kymmenkunta kertaa kaikkiaan. Mutta aina sama juttu. Aina siellä sataa koko ajan. Aina minä saan siellä flunssan. Niin nytkin.

Minua on iät ajat kiehtonut ajatus matkustaa kuuluisa "Hurtigrutten", höyrylaivamatka Norjan  vuonoja pitkin. Ei välttämättä koko pitkää matkaa Trondheimista Hammerfestiin, mutta muutama päivä kuitenkin. Taas oli sellainen ajatus. Aikaa siihen minulla olisi kyllä ollut. Mutta sää oli kamala ja sellaisena se olisi jatkunutkin. Ja sitten iski flunssa.

Vain yhden vuonon näin, senkin autokyydillä. Sitten lähdin kotimatkalle junalla Ruotsin läpi, huonossa kunnossa, räkätaudissa.

Miten ollakaan, junassa alkoi muistissa soida vanha mestarirunoilijan säe:

"Mies tuli vuonolta

näyttäen huonolta

norjalaispaitoineen.

Poljennon rennon ja hennon

John Lennon

loi viehätystaitoineen - - "

Ei minulla norjalaispaitaa ollut. Mutta tabletilta kaivoin kuunneltavaksi Juice Leskisen Norjalaisen villapaidan. Lennonia olen kuunnellut aina. Kuva on Juice-näyttelystä Mäntässä 2016. Juicella näköjään oli norjalaisvillapaita.