Merkkipäivän kunniaksi kaivoin jälleen kirjahyllystäni esiin
Aleksis Kivi -osaston kirjat. Aika paljon niitä on. Tässä kohdassa herää aina
kerran vuodessa nolosteleva ihmettely, miksi niitä ei tule enää luetuksi.
Ei se arvostuksen puutteesta johdu. Kaiken olen lukenut ja
kovasti pitänyt, parhaimmista suorastaan hurmaantunut. Mutta siitä on kauan,
opiskeluvuosina.
Koulussa en hurmaantunut. Seitsemän veljestä kuului pakollisiin
kirjoihin, olisikohan ollut keskikoulun neljäs luokka. Tunneilla kirjaa
Minä olin kyllä lukemisesta innostunut. Kävin kirjastossa
lainaamassa luettavaa harva se ilta. Mutta koulu antoi vahvan vaikutelman, että
suomalainen kansalliskirjallisuudeksi mainittu lajityyppi on vihoviimeistä
junnaamista. Siihen ei pidä koskea, laatulukeminen löytyy toisaalta.
Koulun äidinkielenopetus ei onnistunut pyrkimyksessään. Olen
varma, että samoin kokeneita on paljon, melkein kokonainen sukupolvi. En tiedä, olisiko myöhempien vuosien opetus onnistunut paremmin.
Myöhemmin kirjallisuustieteen opiskelijana jouduin palaamaan
näihin, aluksi syvästi epäluuloisena. Käsitys kuitenkin muuttui, kun pääsin
vauhtiin. Seitsemää veljestä ja Kalevalaa parempaa ei ole, kun osaa asennoitua.
Asenne siis on nyt kohdallaan, mutta silti en ole palannut
nautiskelemaan. Miksi, siinäpä miettimistä. Aiheeseen liittyvää
tutkimuskirjallisuutta ja esseistiikkaa olen kyllä lukenut.
Selaillessani Kivi-kirjojani juutun taas arvoteokseen, Viljo
Tarkiaisen toimittaman Aleksis Kiven muisto -nimiseen teokseen, joka julkaistiin
kirjailijan syntymän 85-vuotispäivän kunniaksi (Kustannusosakeyhtiö Ahjo).
Kirjan kuvituksen on tehnyt Torsten Elovaara. Kiinnitän lukijan huomion
kansikuvan ornamenttien yksityiskohtiin. Kuvissa on svastika, muinainen onnen
symboli. Sillä ei ole mitään tekemistä myöhempien aikojen pahamaineisen
poliittisen tunnuksen kanssa, sillä tämä kirja on julkaistu 1919, paljon ennen
natsiaikaa.
V. Tarkiainen, Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen
professori, teki väitöskirjansa Aleksis Kivestä. Tähän kirjaan hän on koonnut
merkittävän kokoelman Kiveen liittyvää tutkimustietoa monelta tekijältä.
Kiinnostavinta on tekstikriittinen tarkastelu, miten Kiven runojen kielen
yksityiskohdat ovat muuttuneet versio versiolta. Toinen kiinnostava aihepiiri
on selvitys, miten mm. Molieren, Miltonin, Oelenschlägerin, Cervantesin,
Byronin ja Novaliksen tekstien vaikutus näkyy Kiven teoksissa.
Kirjallisuuden professori Tarkiainen joutui myöhemmin
kiusalliseen valoon, kun hänen puolisonsa kirjailija Maria Jotunin avainromaani
Huojuva talo ilmestyi. Sen antama kuva professorista ei ole mairitteleva.
Arvokas kirjani on huonossa kunnossa. Sivujen laidat ovat
röpelöiset, kuten kuvasta näkyy. Takakansi on irronnut, keskellä on irronneita
aukeamia. Mitähän pitäisi tehdä kirjan pelastamiseksi. Ei ainakaan teipillä
liimailla.