Sänkyongelmia

Huomaan tulevani yhä laiskemmaksi. En oikein viitsisi enää sänkyäni pedata.

Laiskuus on yksi kuolemansynneistä. Jo lapsena sitä oppi kammoksumaan tai ainakin piilottelemaan. Siitä varoittelivat kaikki oikein ajattelijat, kuten koulu, kirkko ja maalaisliitto.

Vanhemmiten viisastuu: mitä väliä. Eihän kukaan näe. Jos joku tulee kylään, voin pistää makuuhuoneen oven kiinni.

Sitä paitsi petaaminen altistaa alaselkävaurioille. Minulla on monta kertaa vuosien varrella selkä nitkahtanut kipeäksi siinä asennossa, jonka petaaminen vaatii. Etukumarassa kurotteleminen sängyn takalaidalle, jotta saisi lakanan reunan tungetuksi patjan alle. Se on paha asento. Sen seurauksena olen sitten kulkenut monta päivää kumarassa kuin kulmaviivoitin enkä pääse istumasta oikaisemaan selkää ilman käsivoimien työntöä.

Jotain outoa on patjan laadussakin. Töölöntorin sängyssä minulla on paksu ja kallis patja. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla minulla vuosikymmeniä vanha viisisenttinen vaahtokumipatja ja laverisänky. Jälkimmäisessä selkä pysyy kunnossa, edellisessä niksahtelee tuon tuosta. Herää ilkeitä mietteitä kalliiden design-patjojen kelvollisuudesta. Huijaustako?

Kuvassa petaamaton sänkyni kesäkodin vanhan hirsitalon pikkukammarista. Ohut patja ja laverisänky. "Sinne vie mun kaihoni pohjaton."

Kieltämättä kuvaa katsellessa herää epäilyjä hieman levottomasta nukkumisesta, mutta ei se mitään, kun selkä pysyi hyvässä kunnossa.

Harkitsematon lausunto

Muistan nolostuneeni, kun ukot remahtivat nauramaan. En voinut käsittää, mikä sanoissani oli niin huvittavaa. Jotain aikuisten asioita kai.

Oli serkkutytön häät kesällä 1956. Aamulla oli vihkiminen kirkossa, nyt oltiin juhlapidoissa morsiamen kotitalossa pienessä maalaispitäjässä länteen Jyväskylästä. Maalaistalo, tuvassa pitkä pitopöytä, väkeä paljon, tuttuja ja tuntemattomia, pihassa tanssittiin, haitari soi. Kuuma kesäpäivä. Minä olin viisivuotias.

Seisoskelin isän kanssa miesporukassa pihalla. Taisi pullokin kiertää ringissä. Joku ukoista katsoi minua ja kysyi, jokos tämä nuoriherra on katsonut itselleen sopivan morsiamen. Että päästään häitä juhlimaan taas muutaman vuoden kuluttua.

Minä vastasin kaikella tyttöjä inhoavalla päättäväisyydelläni: "Minä en mene koskaan naimisiin."

Ei se naurunremakkaa vielä siitä tullut. Pieni epävarmuuden häivähdys iski kuitenkin mieleeni. Jospa naimisiinmeno kuuluukin jokaisen kansalaisen velvollisuuksiin?

Niinpä jatkoin:  " -  -  jos ei ole pakko."

Siitä se alkoi. Ukkoja nauratti, isääkin huvitti. Minä nolostuin niin että muistan vieläkin. Ei viisivuotias vielä ymmärtänyt, mikä siinä oli niin huvittavaa. Ilmaisulla oli sivumerkityksensä. Tuntevatkohan nykynuoretkaan enää tätä?

-   -   - 

Tämä on varhaisin muistikuvani hääjuhlista. Ei kovin mukava muisto.

Nolo tapaus nousi mieleen, kun posti toi kutsun häihin siihen samaan taloon ensi kesänä. Se vuoden 1956 pari elää siellä vielä, nyt juhlitaan tyttärentyttären häitä..

Pitääpä yrittää olla tarkka lausunnoissaan, ettei historia toistu.

(Kuva ei ole NIISTÄ häistä vaan myöhemmistä, kuten autojen tuntijat varmasti huomaavat)

Millainen olet?

"Näytä minulle kirjahyllysi, niin kerron, millainen olet".  Näin on tapana sanoa, vähän kliseisesti, mutta kyllä siinä vähän perää taitaa olla. Ainakin minä olen kylään mennessäni aika utelias katselemaan kirjahyllyjä. Jotain päätelmiäkin saatan tehdä, mutta niitä en tietenkään ääneen kerro, pois sellainen minusta.

Minulla kävi remonttimies säätämässä taloyhtiön lämpöpattereita. Hän oli kiireetön ja kova juttelemaan, jäi kahvillekin. Hän ihmetteli  asuntoni kirjahyllyjeni määrää, katseli muutamaa hyllyä tarkemmin ja sanoi: "Aika outoja kirjoja sulla."

Mietteliääksi tuollainen lausunto pisti. ´Outoja´? Onko se synonyymi sanalle ´omituinen´? Vai ´tuntematon´? Sitten hän huomasi dvd-hyllyni: "Tässähän on kovaa kamaa."

Jälkeenpäin kävin katsomassa, mitä kirjoja hänen katsomallaan hyllyllä oli. Siinä oli aakkoskohta G ja H: Gogol, Gorki, Gripenberg, Grass,  Greene, Haanpää, Haavikko, Hamsun, Hellaakoski, Hemingway jne. Elokuvahyllyllä hänen nenän eteensä taisi osua pelkkää Hitchcockia.   - Outoa, kovaa kamaa.

Kerro minulle, mitkä ovat lempielokuvasi? Tämä on mielestäni yhtä relevantti kysymys kuin kirjoja koskevakin. Filmihullu-lehti keräsi muutama vuosi sitten listan tunnettujen henkilöiden mielielokuvista. Listasta tuli pitkä, kymmenkunta sivua.

Liitän tähän otteen siltä listalta. En tiedä, kenen keräämä tämä valikoima on. Minun se ei ole.

Tekisinkö päätelmiä?

Oikein fiksuilta ihmisiltä tuntuvat Pentti Arajärvi, Jörn Donner, Tarja Halonen, Kalle Holmberg, Päivi Istala, Timo Koivusalo, Pentti Linkola, Paavo Lipponen, Ralf Långbacka, Aleksi Mäkelä, Anssi Mänttäri, Maarit Niiniluoto, Lassi Nummi, Raija Oranen, Hannu Raittila, Panu Rajala, Esa Saarinen, Hannu Salama, Matti Siitonen, Sinikka Sokka, Martti Suosalo,  Ilkka Taipale, Pekka Tarkka, Esko-Juhani Tennilä, Erkki Tuomioja, Lauri Törhönen ja Jukka Virtanen.

Vähän omituisen käsityksen elokuvamaustaan antavat Paavo Arhinmäki, Peter von Bagh, Harry Harkimo, Aku Hirviniemi, Lasse Lehtinen, Mari Perankoski, Eppu Salminen, Krisse Salminen, Heikki Silvennoinen, Anni Sinnemäki,  Ruben Stiller, Kaari Utrio ja Heikki Ylikangas.

Sitten on muutama valinta, joita en tunne. Ei kuitenkaan monta. Loput ovat neutraaleja.

Tällaiset listat ovat tietenkin hetken mielijohteita. Kuinka moni valitsisi saman muutamaa vuotta myöhemmin?

Näin päättelin tänään. Ensi vuonna varmaankin toisin. Omaa yhtä suosikkiani en pysty valitsemaan. Joku noista yllä olevan "fiksuilta ihmisiltä" tuntuvien joukosta. Tai muutama ulkopuoleltakin: Bergman, Truffaut, Allen, Hitchcock.